Vietimme juhannuksen sisätiloissa kuten varmaan joka saatanan suomalainen. Vettä tuli kaatamalla ja ulkona oli niin kylmä, ettei siellä olisi viitsinyt jumittaa edes lumiukko. Eksä tuli paikalle ja oli kaksi yötä meillä tytön riemuksi. 

Sillä välin kun iskä leikki likan kanssa, minä kiskoin viiniä. Onnistuin tällä kertaa jopa säilyttämään illuusion vain muutamasta lasista, vaikka niitä meni alas varmasti kymmenen päivän aikana. Järjestin meille piknikin lattialle, joten tuli syötyä kunnolla – se varmaan pelasti tilanteen. Minulla oli vuosia tapana juoda liikaa. Osittain siksi, että se oli hauskaa, osittain siksi että se lievensi ahdistusta.

Avioliiton loppuaikoina viini lievensi myös raivoa ja yksinäisyyttä. Se myös aiheutti mahtavia riitoja eksän kanssa, kun välistä pyörin pitkin rappusia alas nukkumaan. Nyt kun olen yksin lapsen kanssa suurimman osan aikaa, en pysty ryyppäämään samalla tavalla kuin minulla oli tapana. Ostan toki pullon viiniä viikonloppuisin, mutta jaan sen usein kahdelle päivälle.

Tänään olen sitten puhallellut koko päivän ja nukkunut kahdet kahden tunnin torkut. En osaa sanoa, miksi edes ryyppäsin. Ei minulla ollut mitään erityistä syytä. Mutta enhän minä sellaista tarvitsekaan. Olen piilevä alkoholisti ja jos mieliala on oikea ja tilaisuus tulee, vedän pään täyteen. Ja sitten saatan napata vielä setin diapamia tai muita vastaavia, jos niitä sattuu olemaan. Tällä kertaa ei ollut, mikä on hyvä juttu. Viinan ja lääkkeitten sekoitus panee koko kehon aivan sekaisin niin että sammallan vielä seuraavana päivänäkin.

Edellämainituista syistä olen oppinut erään tärkeän läksyn. En someta tai soittele kännissä enkä puhu liikaa läsnäolijoille, jotka ovat selvin päin. Lopputulos on aina nolo ja teen huonon vaikutuksen ihmisiin. Pidän paheeni salassa. Samalla tavalla kuin olen oppinut pitämään sairauteni ja sen lieveilmiöt suurimmalta osalta ihmisiä. Ihan aina se ei onnistu, mutta ”melkein” riittää.