Katselin tänään lääkepussiani, joka muistuttaa erehdyttävästi meikkipussia. Ehkä siksi, että se ON meikkipussi. Vielä 20 vuotta sitten minulla ei ollut aavistustakaan, että minulla olisi nelivitosena meikkipussillinen lääkkeitä ja että vetäisin niitä päivittäin kuin leipää. Ja että käyttäisin oikean meikkipussini sisältöä ehkä kerran, kaksi vuodessa.

Eipä minulla tosin ollut aavistusta monesta muustakaan asiasta.

Kuten siitä, että olisin eronnut, uransa menettänyt ja vieraaseen kaupunkiin lapsensa kanssa ajelehtinut Surullinen Tapaus, jolla on kaiken lisäksi riesoinaan 30 kiloa ylipainoa ja ilmeinen asennevika. Olin aina tietysti kuullut samanlaisista tapauksista, mutta en juuri vaivannut päätäni tällaisten ihmisten ongelmilla. Heitähän varten maksoin veroni ja sain rauhassa iloita perheonnestani ja palkankorotuksista.

Mutta niin vain minäkin sain tuta, miltä tuntuu kun kaikki menee. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi tuli vuonna 2007. Sinnittelin työelämässä vielä melkein 10 vuotta, mutta kun mukaan kuvioihin tuli erinäisiä fyysisiä sairauksia, alkoi kaikki luhistua. Oli suolistotulehdusta, selkäsairautta, astmaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa ja migreeniherkkyyttä. Ja masennusta. Aina vain masennusta, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta entistä pahempina.

Avioliitto kaatui kommunikointiongelmiin, seksittömyyteen ja rahariitoihin 13 vuoden jälkeen ja vihapäissäni nostin kytkintä mahdollisimman näyttävästi toiseen kaupunkiin. Silloin minulla vielä oli johtajatason työpaikka. Eipä ole enää. Viimeisimmän masennusputken tiimellyksessä irtisanoin itseni työpaikasta ja jäin sairauspäivärahalle.

Nyt on aikaa. Aikaa miettiä, miten päästä tästä kuopasta ylöspäin, miten jaksaa paremmin lapsen kanssa, miten jaksaa taas pukeutua ja meikata, miten päästä eroon ylipainosta, miten saada taas töitä. Päivät kuluvat lähinnä kotona, koska rahaa ei enää juuri ole. Ruumiini makaa lähinnä sohvalla, mutta päässä pyörii kaikenlaista. Syyllisyyttä, koska en jaksa olla sellainen aktiivinen äiti kuin haluaisin. Ahdistusta, koska mikään työpaikkahakemus ei tuota tulosta. Pelkoa, koska rahat ovat joka päivä vähissä. Itseinhoa, koska en pysty pitämään itseäni, sairauksiani tai ruokahaluani kurissa. 

Olen kuitenkin nyt parantunut viime talven koettelemuksista sen verran, että olen päättänyt seuraavaa:

1. Hankin harrastuksen. Minun tapauksessani se on blogin pitämistä, sillä tyttäreni on vielä sen verran pieni, etten voi jättää häntä kovin pitkäksi aikaa yksin loma-aikana.

2. Laihdutan ainakin 10 kiloa. Tämä tapahtuu pääosin ruokavaliota muuttamalla, koska en pysty polven ja selän takia paljon liikkumaan. Viisi smoothiepäivää on jo takana!

3. Hankin töitä eri alalta kuin ennen. Olen joka tapauksessa uravalmennuksessa, joten kai sieltä minullekin jokin paikka joskus löytyy.

4. Yritän olla nukkumatta puoleen päivään.

5. Yritän katsoa peiliin vähintään kerran päivässä ja leikata säännöllisesti edes poskestani kasvavan inhottavan karvaryppään. 

6. Yritän siivota edes osan huoneistosta kerran viikossa. Tämä voi hyvinkin olla kaikkein pahin haaste.

Eli teemalla ylös- ja eteenpäin. Minä en ole enää koskaan sama kuin ennen. Mutta ehkä ei tarvitsekaan. Katsotaan miten ämmän käy!