Minä en ole enää sama

19.10.2018 minaenolesama

ELÄMÄNI RAKKAUKSISTA

Olen terapianomaisesti viime päivinä kirjoittanut tarinaa. Tarinaa rakkauksistani ja vahvoista ihastuksistani ja väliin sitten kaikkea sitä, mikä on alkanut jo joskus 1990-luvun alussa. Rakkauksista, ihastuksista ja sairaudesta.

Kun olen kirjoittanut ja kirjoittanut, eteeni on piirtynyt surullinen kuva naisesta, joka etsii parikymppisenä ihannetta, jota ovat muokanneet epärealistinen romanttinen kirjallisuus ja toisaalta valtava tarve tulla rakastetuksi omana itseänään. Sellaisenaan, ilman koulumenestystä, ilman kuorta, joka oli jo kehittymässä jo silloin kun menetin neitsyyteni 21-vuotiaana, ilman ainaista vahvuutta ja pärjäämistä, joka jostain syystä leimattiin juuri minun ominaisuudekseni jo lapsesta lähtien.

Kävi ilmi, ettei rakkaus ole helppoa. Miehet, joihin nuorena asetin toiveeni olivat alkuaikoina aina renttuja, pahoja poikia, joilta ei voinut muuta odottaakaan kuin hylkäämistä. Minä tietysti odotin, että he parantaisivat tapansa minun vuokseni. Sellaista 20-vuotias pää pilvissä elävä naisenpuolikas voi odottaa aivan tosissaan.

Kolmekymppiseksi saakka jaksoin toivoa, että eteeni tulee jotain ylimaallista. Sellaista, joka vie jalat alta. Yhteyttä, jota ei voi kieltää millään tasolla.

Sellaista ei koskaan tullut. Tuli uskomatonta seksiä ilman todellista yhteyttä. Tuli yhteyttä ilman uskomatonta seksiä. Hylkäsin, kun toinen vaati minulta mielestäni liikaa, yritti liikaa iholle väärällä tavalla. Tulin hylätyksi sen perusteella, ettei minuun saanut todellista yhteyttä, etten päästänyt ketään sisälleni, että olin kylmä. Ja minä kun vain halusin, että joku näkisi muurini, mutta haluaisi myös tehdä töitä sen purkamiseksi. Nyt olen tajunnut, että muurit olivat jo silloin liian paksut ja liian tukevat, että niiden läpi olisi päässyt noin vain.

Niinpä siis hylkäsin ja tulin hylätyksi kerta toisensa jälkeen. Käytin ja tulin käytetyksi. Rakastuin useaan kertaan. Monta kertaa tunne on ollut molemminpuolinen ilman, että suhde on koskaan tullut todeksi.

Oma lukunsa oli avioliittoni. Ensiaskeleemme alkoivat hyvinkin romanttisesti. Entinen mieheni kosi minua toisena päivänä tapaamisemme jälkeen ja koska hän jos kuka on järki-ihminen, sen on täytynyt olla hänen skaalassaan äärimmäinen teko. Hänen kanssaan päätin, että muurin oli poistuttava. Olin tullut vain kuukautta aiemmin hylätyksi, koska minusta ei kuulemma saanut todellista otetta. Päätin, että olisin sellainen kuin olin ja uskoin, että tuleva mieheni jättäisi minut muutamassa viikossa.

Näin ei käynyt. Hölmöilin päissäni, esitin kärkeviä mielipiteitä, haastoin häntä. Yritin parhaani näyttääkseni itseni pahimmillani. En pystynyt poistamaan muuriani, mutta välistä hän pääsi sen läpi, ainakin hetkeksi. Välillämme ei ollut polttavaa intohimoa, rakkautemme oli ennemminkin kuin meren laineiden liplatusta aurinkoisessa päivässä. Rauhallista mutta pysyvää.

Meidän välillämme oli todellinen yhteys. Naurua, lämpöä, läheisyyttä, iloa ja välittämistä siitä huolimatta, että join välistä tolkuttomasti, enkä päässyt ongelmiani pakoon vaikka kuinka juoksin. Mieheni kertoi suoraan mutta kiihkottomasti, mistä ei pitänyt ja pari kertaa lähdin A-klinikalle juomiseni takia ja hain apua depressioihin. Yritimme lasta jo vuoden kuluttua tapaamisestamme, vuodesta 2003 lähtien. Kun lasta ei kuulunut, suhteemme alkoi vähitellen näivettyä yrityksistämme huolimatta. Kun tyttäreni syntyi 2010, seksielämämme oli jo käytännössä kuollut. Oli ihme, että saimme lapsen normaalilla tavalla. Silti välillämme oli vieläkin lämpöä ja kunnioitusta.

Opin, että oikeakin rakkaus voin elää ja kuolla.

Suhteemme loppu alkoi siitä, että jäin mielenterveysongelmieni takia opintovapaalle vähän ennen kuin aloin odottaa tytärtämme. Yritin epätoivoisesti löytää sellaista polkua työelämään, joka olisi enemmän minua. Mieheni oli aina ihaillut sitä, kuinka itsenäinen ja kunnianhimoinen olin. Vaikka hän suostui järjestelyyn, hän ei koskaan toipunut. Minusta tuli epäluotettava ja kun tulin raskaaksi kesken opintovapaan, olin siinä tilanteessa, etten saanut entisiin ansioihin perustuvaa äitiystukea vaan pelkkää perusrahaa. Kun olin viikolla 37 raskaana hän ilmoitti minulle halveksivasti, että minä en enää koskaan saisi töitä ja että minusta oli tullut miehensä tuloilla elävä loinen. Ne sanat sattuivat ja sattuvat yhä, vaikka ymmärrän järjellä, että ne oli hetken turhautumisen ja pettymyksen tulos.

Oli kuin opintovapaani olisi ollut pahempi asia kuin se että olin aiemmin kuluttanut jopa 40 annosta alkoholia viikossa.

Totta kai yritin päästä töihin tyttäreni syntymän jälkeen niin pian kuin mahdollista. Se onnistui kun lapsi oli vuoden vanha. Rehellisesti sanottuna se oli aivan hyvä kuvio. En ole koskaan ollut vauvaihminen ja vaikka kuinka paljon rakastan tytärtäni, en koskaan viihtynyt yksin kotona hänen kanssaan. Ensimmäiset kaksi vuotta tyttären syntymän jälkeen menivät vielä aivan hyvin, mutta koska suhteemme ei koskaan palannut ennalleen ja seksin lisäksi halaamiset ja läheisyyskin loppuivat ja alituiset riidat alkoivat, aloin katsella ympärilleni ja löysin.

Työpaikallani oli mies, joka täytti kaikki kriteerit. Flirttailimme hävyttömästi ja laihduin häntä varten 20 kiloa vaikka se ei todellakaan olisi ollut tarpeen.

Kuten joskus aiemminkin, kiihkeiden tunteiden kohteeni kanssa ei koskaan syntynyt mitään. Ei mitään todella konkreettista. Tällä kertaa ei edes suudelmia. Turhautumiseni kotona, vaikeat talvet sairauden kanssa ja tunteeni toista miestä kohtaan ajoivat minut juopottelemaan joka perjantai. Mieheni tiesi valvoa silloin selvin päin kotona tyttäreni kanssa, koska se oli sanaton sopimus. Äiti veti perjantaisin perseet.

Minä itse esitin eroa vuonna 2015. Suhteemme oli päätynyt siihen, että olin esittänyt vapaata suhdetta, koska tarvitsin niin pahasti läheisyyttä. Edes seksiä. Ja sitähän minä hain ja sain. En ole pettäjätyyppiä ja tietyllä tasolla tiesin sen olevan lopun alkua. Ironista on se, että kun eropaperit tulivat, katkaisin välini kaikkiin rakastajiini ja niitä oli monta. Kaikki täysin merkityksettömiä.

Siitä lähtien kun eropaperit ovat olleet kaapissani, olen ollut yksin vapaaehtoisesti. En jaksa enää säätää, enkä usko että jaksaisin yrittää mitään vakavaa. En jaksa uskoa enää rakkauteen.

Intohimo voi palaa häikäisevällä voimalla mutta nopeasti, mutta pelkkä seksi ei tyydytä henkisesti eikä pelkkä henkinen yhteys riitä. Kaikkea ei voi saada ja tällä hetkellä – kun muureja ei enää ole ja minä olen minä, en enää halua tyytyä mihinkään puolittaiseen. Olen ilmeisesti palaamassa ihanteisiin, joita hellin parikymppisenä.

Ja olen oppinut erään tärkeän läksyn, jonka olen joskus kuullut tai lukenut muualta. Se kuuluu siten, että kaikkein kauneimpia rakkaustarinoita ovat ne, jotka eivät koskaan saa täyttymystään.

Uskon, että se pitää paikkansa. Nykyisin sydäntäni särkevät eniten juuri ne suhteet, jotka olivat olemassa, mutta joista ei koskaan tullut mitään. Ne katseet, ne keskustelut, ne suudelmat. Se tunne, kun mahdollisuus törmätä toiseen pyörryttää ja rakastumisen kohde on koko ajan mielessä; se ilo, valo ja se nautinto. Suhteet, jotka päättyivät haikeaan eroon ennen kuin alkoivatkaan ja johtivat pelkkiin muistoihin.

On olemassa vain kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla olemassa. Kuvitelmat, joita ei tahraa arki, ei kivuliaat valinnat ja riidat tai kompromissit. Kuvitelmat, joissa on olemassa ikuisesti vain onnea.

suhteet oma-elama rakkaus terveys

15.10.2018 minaenolesama

MITEN PIILOTAT JA PALJASTAT – HULLUUDEN KERTOMISESTA LAPSELLE

Kun ihmisellä on lapsia ja vaikeita mielenterveyden ongelmia – pysyviä tai määräaikaisia – suosittelevat terveydenhuollon ammattilaiset kertomaan sairaudesta. Se tulisi tehdä ikätasoisesti.

Helppo ohje eikö olekin? Paitsi että sitä se ei ole.

Keplottelin ja teeskentelin pitkän aikaa, enkä senkään vuoksi koskaan selitellyt vointejani tyttärelleni ennen kuin hän oli 7-vuotias. Kyllähän hän oli varmaan nähnyt minut sohvalla, mutta työelämä kävi selityksestä. Äiti oli väsynyt, kun töissä oli aina niin kiire. Ja kun itku ja paha mieli tuntui kadonneen iäksi, oli helppo olla tyyni kuin sfinksi ja katsella kaikkea etäältä. Paitsi silloin, kun riitelin puolison kanssa, joka kritisoi kaikkea, mitä oli aivan aiheellista kritisoida. Holtitonta rahankäyttöä, juomista, kylmyyttäni. Mutta minulla oli omat aseeni. Seksittömyys, vastuun vierittäminen minulle arjen toimimisesta ja niin edelleen. Tästä tyttärelläni on edelleen muistikuvia, vaikka hän oli vain viisi kun erosimme.

Ennen kuin täydellinen romahdus tuli, sitä edelsi jo yhdenlainen maanjäristys. Jätin edellisenkin työpaikan ovet paukkuen, olin sairastanut kuukausikaupalla fyysistä pitkäaikaissairautta, jonka yhteyteen minulle kasvoi depressio, mutta oli helppo sanoa, että äiti on kipeänä, kun taudin pystyi selittämään kiemurtelematta ja kaunistelematta.

Talvella sitten olin lopultakin tilanteessa, jossa ei enää auttanut kuin tarttua härkää sarvista.

Otin tyttäreni ensimmäisellä kerralla olohuoneeseen, pistin puhelimet pois ja aloin selittää. Kerroin, että minulla on sellainen aivokemiallinen sairaus, joka aiheuttaa sen, että olen joskus pitkänkin aikaa tosi väsynyt. Jopa niin väsynyt, etten oikein jaksa tehdä muuta kuin maata. Tyttäreni kysyi, mikä on aivokemiallinen. Kerroin, että se on sitä, että aivoissa on aineita, joita pitää olla tarpeeksi ja minulla joitain aineita on liikaa, joitain liian vähän.

Sitten yritin selittää, että lapseni ei saa luulla missään vaiheessa, että se, etten jaksa mitään, olisi hänen vikansa, ja että se johtuu tosiaan sairaudesta. Tämä ei ollut juolahtanut tyttäreni mieleenkään, mutta hän oli kuunnellut selityksiäni kiinnostuneena ja hihkaisi: ”Mähän voin kertoa koulussa, että sellanenki sairaus on ja että sulla on…” ”Ei! Ei tehdä mitään sellaista”, yritin pehmentää kauhistunutta reaktiotani. ”Toisten sairaudet on vähän sellaisia, että ei ne kuulu muille”, yritin selittää. ”Ja tää on vähän sellainen sairaus, että ihmiset voi käsittää väärin..”

Voitte kuvitella, että kohtuullisen älykäs 7-vuotias tajusi, että kyseessä on salaisuus. Jotain likaista ja hävettävää, vaikka näin ei pitäisi tietenkään olla. Kerroin sitten, että opettaja kyllä tietää taudistani ja hän ymmärtää, mutta että kaikki lapset ehkä eivät. Tunsin itseni epäonnistuneeksi nuorallatanssijaksi. Pitkin talvea ja kevättä sitten yritin selittää väsymystäni ja sairauttani ja lopulta tyttäreni eräänä iltana alkoi itkeä, että minun sairauteni pelottaa häntä, kun olen aina väsynyt, ja että eikö se sairaus ikinä parane?

Aloin miettiä, olinko puhunut aiheesta liikaa vai oliko tyttäreni vain tehnyt omat johtopäätöksensä. Lohdutin lastani ja sanoin raskain sydämin valheellisesti, että kyllä se tästä. Miten niin ”kyllä se tästä”, kun olin vieläkin täysin turta ja turhautunut itseeni ja elämääni?

Kun nyt kesällä sitten lääkitystä vaihdettiin ja vuosia panttaamani itku alkoi tulla päivien mittaisena maratonina, oli tyttäreni kauhuissaan. Hän yritti ratkaista ongelmaa, itki kanssani ja minä itkin kahta kauheammin. Hän pohti, selviämmekö koskaan, pitäisikö meidän muuttaa, että saisin töitä ja pitäisikö minun harrastaa jotain uutta. Selitin taas tätä sairauttani. Että nyt on varmaan hyvä asia, että itken, kun en ole itkenyt vuosiin.

Päivä kuitenkin riitti. Itkusta ei tullut loppua ja puolilta päivin toisena päivänä – se oli keskiviikko – soitin eksälleni ja pyysin häntä hakemaan tytön pois. On jo tarpeeksi paha selittää kaksisuuntaista mielialahäiriötä lapselle, ja siinä sivussa sitten vielä odottaa tämän ymmärtävän, miksi äiti alkaa yhtäkkiä itkeä kouristellen ja loppumatta, kun tämä aiemmin ei ikinä, ikinä ole itkenyt.

Suunnitelma toimi. Eksäni oli tunnin päästä Hämeenlinnassa ja haki tyttäreni pitkäksi viikonlopuksi pois. Minä sain itkeä rauhassa loppuviikon ja sunnuntaihin mennessä olin jo rauhoittunut. Onneksi olin kertonut opettajalle. Hän ymmärsi tilanteen ja järjesti vapaata sen enempää kyselemättä.

Tyttären kysymykset eivät kuitenkaan lopu. Hän kyselee nyt useammin, joko olen saanut töitä, saanko koskaan töitä, mistä saamme rahaa ja niin edelleen. Olen yrittänyt sanoa, että ne eivät ole hänen murheitaan ja että me kyllä pärjäämme, mutta minkä hän huolelleen voi. Ja olen varmaan niin paljon hänen elämänsä aikana puhunut töistä, että hän kuvittelee sen nyt olevan minulle se ainoa pelastus.

Päiväsairaala on toistaiseksi ollut ”se paikka missä sä käyt”. Odotan vähemmän innolla, kun sitäkin pitää alkaa selittämään. Tuon ikäiselle ei oikein voi sanoa, että se on hullujenhuone, muttei suljettu sellainen.

Itsensävahingoittamisen jälkiä on kaikkein vaikeinta selittää. Eikä niitä voikaan. Silloin pitää vain valehdella reippaasti. Ikätasoisesti sairaudesta kertominen tuskin tarkoittaa sitä, että äidin aikuisenkin korvissa sairaalta kuulostavat ahdistuksenhoitokonstit voisi ottaa rehellisesti puheeksi.

Nyt haava on sentään sidottu ja hoidettu niin, että se ei enää näytä niin kammottavalta. Viime kerralla selitin jäljet ja arvet ihottumaksi, sillä onnistuin piilottamaan leikkelyn jäljet siihen asti, että haavat olivat rupeutuneet ja menivät itse asiassa ihottumasta ulkopuolisille ihmisillekin. Tämä haava on syvempi ja selväsi avohaava. Niinpä olen tällä kertaa kaatunut katkenneeseen metallitolppaan. Keittiövahinko veitsen kanssa ei oikein uppoaisi, kun kyseessä ei selvästikään ole viiltohaava.

Ja sitten ne perhetyöntekijät. No, niiden suhteen olen ollut aika rehellinen. He auttavat, kun äidillä on vaikea kausi sairaudessa. Perhetyöntekijä hakee lapsen aina välillä koulusta ja he lähtevät suoraan kirjastoon tai mitä muuta he ulkona yleensä puuhaavatkaan. Minulla ei ole hajuakaan, onko tyttäreni selittänyt tätä kuviota koulussaan, enkä aio kysyä.

Tässä kaikessa on selittelemistä ja tasapainottelua tarpeeksi. Annan ajan kulua ja tilanteen toisensa jälkeen tulla vastaan – samalla minulla on aikaa juonia, miten mahdolliset kysymykset taas sillä kertaa selitetään.

perhe vanhemmuus terveys mieli