Olen seurannut suomalaista työelämää vuodesta 1999 lähtien ja olen oikeastaan siitä lähtien kouliutunut esiintymään, kuten se vaatii. Pitää olla ulospäinsuuntautunut, tiimipeluri, positiivinen, hienotunteinen, aktiivinen, tavoiteorientoitunut ja vahva. 

Kun ensimmäinen keskivaikea masennukseni diagnosoitiin 2002, olin oireillut jo pitkään, mutta olin ollut uudessa työpaikassa vasta puoli vuotta. Teeskentelin ja esitin aikani ja tämä oli harvinaisen hankalaa erityisesti siksi, että toimin ammattiliiton asiamiehenä, jonka päätarkoitus oli pitää yllä ja luoda suhteita eri yritysten luottamusmiehiin ja mahdollisiin luottamusmiehiin – eli lobata oman liiton väkeä ottamaan valtaa yrityksissä. Samalla toimin lyhyen aikaa työryhmässä, joka alkoi valmistella erään alan työehtosopimusneuvotteluja ja samassa kolmen hengen ryhmässä istui mies, joka nykyään esiintyy televisiossa säännöllisin väliajoin. 

Aiemmin olin työskennellyt suuressa ja kauniissa yrityksessä työantajan edustajana ja haaveilin, että työntekijäpuolella ajettaisiin työntekijän asiaa. Ehkä ajetaankin, mutta paljon enemmän kattoliittojen alla ajetaan omien ammattiliittojen asiaa. Siellä väännetään eri edustuspaikoista työryhmissä, luottamusmiespaikoista, taistellaan jäsenistä ja mitä enemmän yksi liitto voittaa, sitä vaikutusvaltaisemmaksi se kasvaa kattojärjestön alla ja päättää muidenkin liittojen puolesta. Ja mitä tällainen ympäristö teki, kun minä sairastuin masennukseen? 

Se sylkäisi minut ulos ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Siis työyhteisö, jonka toiminta perustuu siihen, että sen on tarkoitus pitää huolta työntekijöiden eduista. Kyllä, olin niin rikki, että kysyin voisiko työsuhteeni päättää jotenkin kunniallisesti, mutta alle 30-vuotiaana tuskin on pätevä masennuspäissään arvioimaan tilannettaan. Kukaan ei sanonut minulle, että minun pitäisi sairastaa ja palata kun olen toipunut. Työsuorituksessani ei ollut mitään vikaa vaan sain erittäin kiittävää palautetta kentältä. Mutta masennus oli ammattiliitolle niin iso asia, että se toimi heti, kun vain itse vaikutin halukkaalta. Työsuhde päättyi, kun olin ehtinyt sairastaa masennusta kaksi kuukautta.

Yritysmaailma ei ole yhtään sen parempi tai huonompi. Ihmisten erilaisuuden, sairauksien ja mielenterveyden ongelmien hyväksyjiäkin löytyy, mutta suurin osa ei halua koskea hulluun luuseriin pitkällä tikullakaan. Olen kuullut, kuinka toimitusjohtaja nauraa toisen mielenterveysongelmille ja on pitänyt sairauslomaa osoituksena laiskuudesta ja heikkoudesta. Sama toimitusjohtaja rekrytoi itselleen assistentin poissaollessani (olin pääasiallinen rekrytoija) ja kun minä tulin takaisin työpaikalle, minun piti assistentin ensimmäisenä päivänä taluttaa uusi työntekijä pois talosta koeaikaan vedoten, kun toimitusjohtaja mekasti minulle, että ”Ei siitä mitään tuu” ja ”Ei se mitään opi”. Hän myös soitteli viikonloppuisin niin, että aloin pitää puhelinta kiinni, komensi minut neuvottelemaan asioista vessassa samaan aikaan kuin hän oli kusella ja pani minut puhuttelemaan minua puolta vanhempaa työntekijää huonosta pukeutumisesta. Kumpi teistä kuulostaa hullummalta – se työntekijä vai tämä johtaja?

Kun palasin suuryrityksen palvelukseen, jossa olin aloittanut, opin piilottamaan depressioni selkäsairauden, migreenin, flunssan ja muiden hyvien tekosyiden taakse. Pomoni julisti kaikille, että ne kaiken maailman masennukset ovat nykyajan höpötyksiä, ei ketään aina huvita ja että kyllä häntäkin joskus masentaa. Sama pomo kertoi vähän halveksivasti, että johtavan lääkärin mukaan 60% henkilöstöstä käytti jotain mielialaan vaikuttavia lääkkeitä, jos unilääkkeet otettiin mukaan laskuihin. Minä en ihmetellyt yhtään. Minulla oli tuolloin jo unilääkkeet ja depressiolääke, eikä minusta ollut mikään ihme, ettei siinä alati muuttuvassa älyttömien tavoitteiden ja organisaatioiden helvetissä kukaan selväpäisenä jaksanut. Edellä mainitun pomon mielipide muuttui pari vuotta myöhemmin, kun hän itse sairastui depressioon – eikä hän koskaan enää palannut työelämään pysyvästi. Samoihin aikoihin eräs johtaja, jota oli kovasti pidetty arvossa, joutui suljetulle osastolle. Minun ei käsittääkseni olisi pitänyt asiasta tietää mitään, mutta jutut levisivät. Se siitä yksityisyyden suojasta. Kyseinen johtaja ei palannut töihin koskaan.

Myöhemmin sama linja jatkui. Johtoryhmissä käsiteltiin työntekijätasolta päällystöön asti ihmisten persoonallisuuksia ja kävi aina äkkiä selväksi, kuka oli se hyvä työntekijä ja kuka ei. Mieleltään järkkyneet eivät koskaan päässeet Top10-listalle ja jos olivat kuuluneet, niin sieltä sitten kyllä pian tipahdettiin. ”Ei sillä pää kestä”, saattoi kuulla. Tosin täytyy tasapuolisuuden nimissä todeta, että ihmiset, jotka eivät ole tarpeeksi nopeita, joustavia, tiimihenkisiä ja muutosmyönteisiä, ovat hekin aina mustalla listalla – eivät kirjallisella, mutta puheissa tämmöiset listat elävät aivan yhtälailla ja olen aika satavarma, että niitä kirjallisiakin listoja löytyy, vaikka ne ovat laittomia. Ai miksikö? Siksi, että minulle on ehdotettu useampaan otteeseen, että alkaisin sellaista listaa ylläpitämään. 

Julkisella sektorilla homma oli vielä oudompaa. Kaikki samat ennakkoluulot ja puheet kukoistivat kuten yrityksissäkin, mutta mukana olivat vielä poliitikot käsityksineen. He kävivät ilmoittamassa omien mieltymystensä mukaan, mitä virkamiesten piti tehdä työympäristöille ja kuka oli käyttäytynyt huonosti milloin missäkin – ohi esimiestenkin. Periaatteessahan heidän ei pitäisi puuttua kunnan tai kaupungin sisäisiin työjärjestelyihin millään tavalla – se ei vain kuulu heille lain kirjaimenkaan mukaan. Siinä sitten istuin varoittamassa erästäkin työntekijää, kun hänet oli erään kunnan mahtimiehen valituksen takia pistetty seurantaan ja hän oli myöhästynyt muutaman kerran 10 minuuttia työpaikaltaan. Totta kai varoituksen voi ja saa antaa, jos työsopimuksen ehtoja on rikottu, mutta minun kokemukseni mukaan varoituksia jaetaan monesti sen perusteella, kuka on se hyvä tyyppi ja kuka ei. Jos kyseessä on hyvä tyyppi, säännöt ovat aina joustavammat, pienet rikkeet eivät haittaa. Viimeksi mainitussa tapauksessa oli surullista katsoa, kuinka iso mies romahti ja itki ja kertoi, kuinka hänen vaimonsa oli vakavasti sairas, hänellä oli kuusi pientä lasta ja että hän oli kroonisesti väsynyt, eikä siksi aina ehtinyt ajoissa työpaikalle klo 6 aamulla.  

Onkin ironista, että yhteiskunta yrittää pakottaa kaikki töihin samaan aikaan, kun erilaisuus on sekä yrityksissä että julkisella sektorilla punainen vaate. Kun tosiasiahan on, että me emme kaikki ole yhtä nopeita, joustavia ja positiivisia – emmekä yhtä terveitä. Ymmärrän kyllä, että osa-aikaisten työjärjestelyjen ja toimenkuvien muokkaaminen on välillä hankalaa, mutta miten muuten päästään siihen, että me vajaakuntoisetkin pysyisimme työelämässä?

Minä pakotin itseni olemaan täydellinen vuosikausia, enkä hiiskunut vaikeuksistani tai diagnooseistani kenellekään. Tuli palkankorotuksia, bonuksia, kiitoksia, suosituksia ja ihailua. Kun sairauslomat alkoivat, loppui ihailukin. Siitä huolimatta olen onnellinen, että uskalsin lopulta hypätä ja alkaa selvittää tätä vuosien aikana kertynyttä taakkaa. Se iso palkka ei korvaa terveyttä ja kuten vanha kansa sanoo ”kissa kiitoksella elää”.