Menin maanantaina päiväosastolle toiveikkain mielin. Ajattelin, että luvassa olisi keskustelua, vertaistukea, motivoivaa toimintaa, enemmän hoitokontaktia ehkä jopa kiinnostavia tuttavuuksia.

Olen pettynyt pahasti. Todella pahasti. 

Aika matelee. Aamulla kerrotaan kuulumisia. Sitten pelataan ehkä korttipeliä. En ole mikään korttipelien fani, mutta se vielä menettelisi. Toimintaterapiassa teimme huopakankaasta ja heijastinkankaasta heijastimet. Heijastimet! Tunsin olevani jokin juuri koulun aloittanut ekaluokkalainen. Ja askartelu on minusta aina ollut ihan perseestä. Parasta koko viikossa on ollut retki Helsinkiin, jonka aikana kävimme Amos Rexin avaijaisnäyttelyssä. Se oli uskomattoman kaunis ja viimeisessä tilassa pyörinyt 4 minuutin esitys oli niin kaunis, aloin itkeä sen kaiken kauneudesta ja siitä tunteesta, että pyörin kaiken sen valon ja pimeyden keskellä kuin olisin siirtynyt keskelle tähdenlentoja ja alati muuttuvaa universumia.

Ongelmallisinta päiväsairaalassa on, että siellä ei ole ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin luoda yhteyden. Asiakkaat ovat minua reilusti nuorempia ja jotenkin niin lukossa, etteivät osaa puhua omista asioistaan eivätkä oikein mistään muustakaan. Eräs nainen on persoonallisuudeltaan helposti kiihtyvä ja hänen puheenpulputuksensa on jatkuvasti aggressiivista ja kyllä minä tiedän -tyyppistä. En millään jaksaisi kuunnella sitä. 

Tiistai oli minulle erityisen hankala päivä ja kieltäydyin lähtemästä sen joukon kanssa ulkoilemaan. Minulla ei olisi ollut mitään ulkoilua vastaan, mutta en vain halunnut seurustella sen sakin kanssa. Niinpä jäin sairaalan tiloihin ja kun minua vähän vilutti ja väsytti, vedin huovan päälleni ja jumalauta – nukahdin nojatuoliin. Olen aina ollut huono nukkuja enkä ikinä nukahda tuoleihin. Mutta tällä kertaapa nukahdin. Ehdin siinä vetää hirsiä puoli tuntia, kun sairaanhoitaja yllätti minut. Olen todella motivoitunut kuntoutuja.

Hoitohenkilökunta on kyllä taitavaa ja ymmärtää esimerkiksi sen, miten depressio ihmiseen vaikuttaa. Kun tiistaina sanoin suoraan, että minulla on huono päivä ja että oli saavutus jo ylipäänsä päästä paikalle, minun annettiin olla rauhassa. 

Lääkäri kehotti minua kokeilemaan päiväosastua ensin viikon verran ja nyt näyttää siltä, että viikko riittää. Olen joka päivän päätteeksi lähinnä vain väsynyt ja ärtynyt ja kaikki yhteinen tekeminen tuntuu pinnistelyltä. Minä olen pinnistelyssä kyllä tosi hyvä, mutta koska lääkäri tietää sen ja mihin se on johtanut, hän on etukäteen sanonut, että jos tällaisia tunteita tulee, niin on parempi lopettaa. Teeskennellä ei kuulemma kannata, koska se saattaa vain lisätä uupumusta ja sitä myötä vaikeuttaa depressiota. 

Olen lisäksi luullut, että olen toipunut jo paremminkin, mutta depressiota mittaavat testit näyttävät, että vointini liikkuu edelleen keskivaikean masennuksen tienoilla. Kai sitä luulee olevansa paremmassa kunnossa, kun on ponnistanut sieltä aivan pohjalta edes hiukan ylöspäin. Tämä viikko on kuitenkin osoittanut, että niinkin stressittömässä ympäristössä oleminen säännöllisesti 5 tuntia päivässä tuntuu aivan helvetiltä. Lääkäri taisi olla oikeassa. Ei mitään jakoa vielä työkokeiluihin, saati sitten täysipainoiseen työelämään.