Kello on kaksi yöllä ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Olen juonut yhdeksän lasillista viiniä eikä tunnu missään. Ennen kuin ratkesin ryyppäämään, otin 10 mg Diapamia, joten päässä surraa suhteellisen mukavasti. Tytär lähti leiriviikonlopulle tänään, joten voin juopotella niin paljon kuin haluan.

Eilen tosin otin vähän etumatkaa ja join neljä lasillista viiniä. Pääasia, etten ollut päissäni.

Nyt olen.

Kun käyn lääkärissä tai hoitajalla, väitän aina kivenkovaan, etten koskaan juo viinipullollista enempää viikossa. Aika usein se pitää paikkansa. Mutta aika usein ei. Isäni on (parantunut) alkoholisti ja me kaikki jälkeläiset olemme perineet hänen viinapäänsä. Voin juoda älyttömiä määriä viiniä tai olutta ja menen suhteellisen selvästä vielä kahdennentoista lasillisenkin jälkeen, jos en ole vetänyt annoksia kaksin käsin lyhyessä ajassa. Kahdeksantoistavuotiaana minut on kerran kannettu baarista tiedottomana ulos. Se on ainoa kerta. Porttikieltoja tai tarjoilukieltoja ei ole tullut koskaan.   

Nyt kun bileajat ovat ohi, juon kotona. Itse asiassa minun ei edes tee mieli lähteä ulos. Luen kirjaa, kuuntelen musiikkia, kirjoitan tarinoita ja juon. Ohjelmani on sama arkisinkin normaalien rutiinien lisäksi, mutta silloin en juo. Koska olen sitä mieltä, että ryyppäämiseni on hallinnassa, vaikkei varmaan missään ihannerajoissa kaikkina viikonloppuina, en jaksa jankuttaa siitä millään vastaanotolla.

Se johtaisi vain johonkin seurantaan ja koska en juopottele tyttäreni läsnäollessa, en jaksa välittää asiasta.  Tiedän kyllä, ettei tämä mitään tervettä meininkiä ole, mutta olen välistä niin täynnä arjesta suoriutumista, vähävaraisuutta, surua, ahdistusta ja vitutusta, että minua ei kiinnosta paskan vertaa, mitä mieltä maksani mahtaa olla touhuistani. Pitäisi tietysti kiinnostaa. Huonolla tuurilla sairastun vielä kirroosiin, kun ylipainoa on reippaasti, liikuntaa ei nimeksikään eivätkä nuo lääkemäärät, joita popsin nekään maksalle mitään hyvää tee. 

Vielä vuonna 2014 minulla oli tapana tulla perjantaina kotiin kahden viinipullon kanssa, jotka kittasin ahdistukseen ja vitutukseen parissa tunnissa ja sitten kompuroin tupakalle ja takaisin, kaatuilin, loukkasin itseäni ja komusin puolitajuttomana yöllä sänkyyn. Siippa ei oikein tykännyt. Saattoi olla yksi syy siihen, ettei hän pannut kauheasti vastaan, kun ehdotin avioeroa. 

Itse asiassa eksäni tunnusti minulle pari viikkoa sitten, että hän juo joka toinen päivä kaksi olutta ja viikonloppuna enemmän. Huvittavaa asiassa on se, että hän on kaksimetrinen mies. Ensimmäistä kertaa eromme jälkeen hän kysyi suoraan, juonko. Vastasin, että viikolla en, mutta että viikonloppuna ostan pullon viiniä. Tämä on se totuus, jota julistan maailmalle. Minusta tärkeintä on se, että se pitää paikkansa silloin, kun tyttäreni on paikalla. 

Mutta kun oma viikonloppu koittaa, rajat sumenevat huimasti. Ja koska olen yksin kotona, kukaan ei tiedä. Hys.

Tänään oli hoitoneuvottelu lääkärin, sairaanhoitajan ja toimintaterapeutin kanssa. Olin hermostunut jo etukäteen ja olisi mieli tehnyt vetää pari lasillista viiniä, mutta se tuskin olisi tehnyt hyvää vaikutusta.

Tiesin jo etukäteen, että sekä toimintaterapeutti että sairaanhoitaja ehdottaisivat päiväosastojaksoa, mutta koska se on lääkärin päätettävissä, en tiennyt, mitä tuleman pitäisi. Istuin kauimmaiseen nurkkaan ja kuuntelin analyyseja, joiden mukaan kognitiiviset ja sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, mutta että arjen ja rutiinien hallinta on minulle haaste. 

Lääkäri pohti tapansa mukaan ääneen tilannetta. Hän on hajamielisen professorin arkkityyppi ja hän mietti pitkään persoonallisuuteni taipumusta ylisuorittamiseen, joka taas voi johtaa uupumiseen ja sitä kautta uuteen masennukseen. Lopulta päätettiin, että lähete päiväosastolle – tai päivähoitoon, kuten meidän uusi naisten ryhmämme sitä kutsuu – tehdään, mutta lääkäri ehdotti, että aloitan viikon kokeilujaksolla. Mietin itsekseni, että miten hajalla pitää olla, jos mielisairaalassa punkkaamisestakin voi tulla ylisuorittamista.

Olin kuullut ystäviltäni, että osastolla voi olla liikuntaa ja erityisesti jotain ryhmäliikuntaa. Olen aina vihannut ryhmäliikuntaa yli kaiken ja ilmoitin, että mitään sählyä en mene nivelrikkoisella polvellani pelaamaan. Ei kuulemma tarvitse. 

Sitten puhuttiin lääkityksestä ja perhetyöstä. Valproaatti tuplattiin ja tyttö lähtee nyt viikonloppuna perhetyön tukemalle leirille. 

Lopuksi ilmoitettiin, että työkykyiseksi minua ei voi sanoa ja niinpä siirryn sitten ansiosidonnaiselta taas sairauspäivärahalle ainakin marraskuun puoliväliin. Todennäköisesti pitemmäksikin aikaa, koska lääkäri haluaa seurata, miten pärjään talvella, kun kolme viimeistä talvea ovat olleet aina toistaan pahempia.

Kun lähdin tapaamisesta, oloni oli surkea. Itketti ja vitutti. Että minusta on tullut tällainen. Että selviän hädin tuskin arjesta ja pillitän itsekseni harva se päivä. Tosin lääkärin mielestä itku ei ole huono merkki minun tilanteessani.

Loppupäiväksi linnoittauduin sitten sohvalle kuuntelemaan surkean masentavaa musiikkia, annoin tytölle luvan mennä kaverin luo ja kun sain ruoan tehtyä ja iltapalat huolehdittua, palasin samaan paikkaan. Tässä ollaan edelleen.

Kun päiväosasto on koettu, onkin enää se suljettu osasto kokeilematta.