PUHELINAHDISTUKSESTA

Olen aina ollut huono puhelinihminen. En näe mitään syytä roikkua luurissa tuntitolkulla, vaikka suurin osa läheisistäni on satojen kilometrien päässä. Hoidan viestinnän mieluummin tekstareilla, whatsappilla, mesellä tai millä muulla tahansa välineellä, jonka avulla voin kirjoittaa, en puhua.

Nyt olen kuitenkin asettanut itseni asemaan, jossa minun on pakko jaaritella puhelimessa tuntitolkulla. Otin vastaan projektin, jonka avulla voin tienata hyvinkin, mutta joka edellyttää jossain määrin markkinoimista. Eräs kollegani tosin kertoi, että hän hoitaa työnsä lähinnä sähköpostiviestein, mutta hänen kohdeyleisönsä on aivan eri kuin minun ja olen huomannut, että oma porukkani tarvitsee puhelinsoittoa kannustukseksi.

Ja minähän soitan. Puhun jumalauta suu vaahdossa ja kirjaan ylös ajan, jolloin olen luvannut soittaa uudestaan. Tein ensimmäisen täysipainoisen työpäivän tänään ja olen käsittämättömän, uskomattoman, riutuneen väsynyt. Päätä särkee, silmiä särkee ja jostain helvetin syystä korviakin särkee.

Pikantin lisämausteensa noihin puheluihin toi tietysti reistaileva pääkoppani. 

Joka kerta, kun näppäilin numeron toimitus- tai markkinointijohtajalle, käteni tärisi, sydämeni hakkasi ja tuntui siltä, että päässä pimenee. Kun toisesta päästä vastattiin, tuntui välistä siltä, että kieleni oli kasvanut lantun kokoiseksi liikkumattomaksi möykyksi suussani ja minun piti tosissani skarpata, että sain esittelyni tehtyä. 

Mitään toiseen päähän liittyvää pelkoni ei ollut. Kukaan ei ollut vihainen, ärtynyt tai epäkohtelias. Kaikki pyysivät lisätietoa projektista ja ainakin osa pohti projektiin lähtemistä tosissaan. Eli en minä varmaan kovin huonokaan ollut. Jotenkin tämä puhelinkauhu on myös koomista, koska en ole koskaan ollut erityisen pelokas kohtaamaan ihmisiä. Ehkä olen luonteeltani vähän introvertti, mutta en missään nimessä ujo tai ihmisiä pelkäävä erakko.

Luulenkin, että suurin pelkoni oli, että sanon vahingossa väärän yrityksen nimen, väärän henkilön nimen tai puhun jotain muuta soopaa. Itsetuntoni puhelintyöläisenä on selvästikin varsin vaatimaton.

Sain kuitenkin työni tehtyä. Se vaati kahvia, Diapamin ja Buranan sekä aikamoisen määrän hengitysharjoituksia, mutta minä tein sen. Soitin ainakin 10 puhelua ja lähetin sähköpostia huomattavasti enemmän. Lisäksi pyrin aina ahdistuksen iskiessä pitämään mielessäni sen, että ainakin saan tehdä tätä kotona ja omaan tahtiin. Se on tällaiselle 8-16-kauhuiselle mahtava juttu.