Saamaton läski
Tänään on ollut niin kuuma, että olen tuntenut taas sen inspiroivan tunteen, kun hikipuroset juoksevat pitkin päänahkaa, selkärankaa ja persväliä. Kaikkein hienointa on, kun ne puroset juoksevat reisien välistä niin, että pitää oikeasti miettiä, onko siellä jalkojen välissä kuukautisvaiva, pidätyskyvyttömyys vai oikeasti vain hiki.
Se hieno juttu tässä lämmössä sentään on, ettei ole nälkä. Erinomainen hetki läskiperseelle aloittaa painonhallintaprojekti ja järkevä ruokailu! Paitsi että ei ole.
En tiedä miksi, mutta en enää saa itseäni houkuteltua laihdutuskuurille tai edes terveellisempiin elämäntapoihin. Tiedän kyllä yhtä hyvin kuin kuka tahansa lihava ihminen (tai nykyihminen ylipäänsä), että ylipaino on epäterveellistä ja haluaisin tietysti takaisin kokoon 38 tai 40, joissa olen suurimman osan elämääni elänyt. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että vaatteiden löytäminen itselle olisi helpompaa puhumattakaan ulkonäkökysymyksestä. Selitän saamattomuuttani kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamalla aineenvaihdunnan hidastumisella, tasoittavien lääkkeiden ruokahalua lisäävällä vaikutuksella ja polven nivelrikolla, joka estää tehokkaan liikkumisen.
Mikään edellämainituista syistä ei tietenkään ole totta. Ne ovat puolitotuuksia ja tekosyitä, koska tosiasiassa minua ei vain huvita. Ennemmin olen katsomatta peiliin ja kiskon päälleni reiluja tunikoita ja mekkoja peittämään möhömahani.
Samaan aikaan päässäni toimii kuitenkin automaattinen kalorilaskin, joka on ollut toiminnassa jo 25 vuotta siitä lähtien, kun olin ensimmäistä kertaa laihdutuskuurilla. Olen aina ollut jonkinmoinen jojoilija ja jojoillut siten koko aikuisikäni kokojen 36 ja 40 välimaastossa, ollut jatkuvasti tyytymätön vartalooni ja oppinut toistuvien kuurien ansiosta laskemaan päivän kalorit asiaa tarkemmin edes ajattelematta.
Niinpä nytkin pääni vilisee lukemia joka kerta, kun avaan suuni ja tungen sinne jotakin: iso paahtoleipä Oivariinilla 100 kaloria, mansikat 100 g 40 kaloria, Quarter Pounder reilu 500 kaloria, mansikkapirtelö n. 300 kaloria, kinkkuruisleipä 150 kaloria, jogurtti 160 kaloria…ja niin edelleen – joka päivä, joka ateria, joka kielletty herkku! Joku varmaan rakastaisi tätä helvetin raksutusta ja saisi siitä jotain hallinnan tunnetta. Niin kuin minäkin vielä pari vuotta sitten. Nyt se pelkästään ärsyttää. Minua ärsyttää huomata kaloreiden yhteenlasketun summan ylittävän sen rajan, jolla oikeasti voisin alkaa laihtua tai sen rajan, kun olen ylittänyt päivittäisen kulutuksen. Ärsyttää. Mutta ei tarpeeksi.
En halua tietää. Haluan olla rauhassa. Syödä rauhassa, mitä mieli tekee ja unohtaa kaikki pirun kalorit. Sillä totuus on, että vaikka pidän hedelmistä ja vihanneksistakin, nautin enemmän jäätelöstä, pastasta, pizzasta ja suklaasta. En ole tyytyväinen peilikuvaani, mutta se häiritsee minua vähemmän kuin vaihtoehtona oleva itsensä näännyttäminen (ja näännyttämistä se olisi, jos pitäisi 30 kiloa pois sulattaa!).
Olenko sitten nyt lopulta tyytyväisempi ulkonäkööni kuin ennen, koska en saa itseäni motivoitua laihduttamiseen? Tuskin. Eihän minun silloin tekisi mieli olla katsomatta peiliin. Todennäköisempi vaihtoehto on, että olen tullut vain välinpitämättömämmäksi iän karttuessa. Syön pizzaa, koska haluan pizzaa. Syön suklaata, koska haluan suklaata. Olisi tietysti kivaa olla hoikka ja pystyä silti syömään suklaata, mutta jos se ei onnistu, niin olkoon. Pidän läskini – kuten kuvasta näkyy.
Ja mitä helleaallon ruokavalioon tulee, voihan sitä syödä jäätelöä ja muuta kivaa, vaikkei ole nälkäkään. Ja sitten kun tulee ilta ja nälkä, voi lastata toisen satsin päälle.
