Se erilainen elämä

Aamupala nautittu: Venlafaxinia, Thyroxinia, astmalääkettä ja kahvia.

Olen virallisesti parantunut viimeisimmästä ja tuhoisimmasta masennuksestani, mutta mieleni tuntuu edelleen lilluvan jossain kaukana ja irrallaan ruumiista. Ehkä syy on noissa napeissa. Venlafaxinia ja Ketipinoria menee enemmäin kuin ennen. En kuitenkaan uskalla yrittää pienentää annoksia, kun joulukuussa olin vielä siinä kunnossa, etten päässyt suihkuun. Ja kun Diapamit eivät enää riittäneet ahdistuskohtauksiin, leikkelin käsivarteeni kymmenkunta haavaa, jotka muistuttavat edelleen itsestään rumina valkoisina arpina. Se oli herätys jonka tarvitsin. Hain apua.

Koulun päätyttyä olemme hissutelleet tyttäreni kanssa lähinnä kahdestaan. Katsomme Netflixiä tai HBO:ta, käymme torikahveilla jos raaskin ja kolmena päivänä viikossa ajamme uimahallille, jossa tyttäreni käy uimakoulussa. Meillä ei juurikaan käy vieraita, jos ei ota lukuun tyttären kavereita.

Joku voisi kavahtaa inhosta, jos näkisi täällä vallitsevan kaaoksen. Imuri on valtakuntani vihollinen numero yksi, lattioiden pesu mahdotonta. Lapset eivät näytä piittaavan. He porhaltavat tyttären huoneeseen keksimään mitä kummallisimpia fantasialeikkejä – kuten vampyyrikoulua tai rokkiprinsessoja. Tehtävässä auttavat lattialle ja sängylle räjähtäneet lelut, vaatteet ja värikynät. 

Ja kun lapset leikkivät, minä voin paeta todellisuutta kirjoihin, joissa käsittämättömän hurmaavat regency-ajan aatelismiehet hullaantuvat omapäisiin ja yleensä vaatimattomammasta taustasta tuleviin neitoihin. Tosin nämä teokset saavat minut välistä myrkylliselle tuulelle. Missä minun aatelisherrani on? Minä olen omapäinen, työläistaustainen ja elämäni on aivan romuna. Tällä taustalla pitäisi pyydystää ainakin herttua ellei prinssiä.

Tänään meillä on kuitenkin luvassa toimintaa. Ei herttuaa, mutta mies kuitenkin. Eksäni tulee käymään. Meillä on periaatteessa yhteishuoltajuus, mutta käytännössä olen tyttäreni kanssa kahden kaksi viikkoa ja joka toinen viikonloppu on isän viikonloppu. Tämä ei johdu siitä, että eksäni olisi huono isä, vaan siitä, että hän asuu suhteellisen kaukana, 70 kilometrin päässä. Olemme toipuneet erosta sen verran, että olemme taas hyvissä väleissä ja pystymme viettämään aikaa yhdessä jopa niinkin, että yövymme toinen toistemme luona satunnaisesti. Ja näin loma-aikana tällaisen perheretriitin järjestäminen on ihan mukavaa.

Mukavaa on sekin, että kyseessä on ihminen, joka tuntee minut ja sairauskertomukseni, eikä odota minun olevan pirteä, eloisa ja kaunis entinen itseni. Hän hyväksyy ylipainoisen, homssuisen, sisäänpäin kääntyneen uuden minäni ja antaa minun olla. Suomalaisessa puhumattomuudessa on puolensa. Lisäksi hän saa minut yhä nauramaan. Sitä kannattaa odottaa.