Teini ja täti
Eilisestä lähtien olen ollut taas enemmän hereillä kuin hetkeen. Ystäväni 15-vuotias tytär tuli käymään ja olemme käyneet yöuinnilla upeassa järvimaisemassa (kuva!), kierrelleet kirppareita, käyneet Mäkkärillä ja katsoneet Twilightia. Koska olen reilu täti, laitoin neidille myös eilen – kauhistus sentään – yhden drinkin.
Illalla olen kuunnellut tuskallisia tarinoita siitä, kuinka tytön ihastuksen kohde on levittänyt hänen kirjoittamiaan yksityisviestejä laajalle kaverijoukolle ja muista teiniajan ongelmista. Ne muistuttavat minua omista karuista kokemuksistani teininä. Vieraallani on sentään paljon kavereita, eikä hän ole varsinaisesti kärsinyt kiusaamisesta. Kuoren alta pilkistää kuitenkin kipu, jonka tunnistan helposti, vaikka se tungetaankin hymyilevän naamion alle.
Minun on jostain syystä aina ollut helppoa olla nuorten ihmisten kanssa. Toimin aikoinaan viisi vuotta Punaisen ristin Espoon nuorten turvatalolla ja nautin siitä tosi paljon. Istuimme usein katsomassa telkkaa. Toiset avautuivat siinä sitten luonnostaan, toiset eivät. Hiljaakin istuminen oli silti mukavaa. Olenkin ajatellut, että jos vain saisin mahdollisuuden, voisin opiskella itseni sosionomiksi ja jatkaa nuorten kanssa, vaikka palkka olisikin ihan perseestä. Saisin työstäni varmasti enemmän sydämelleni ja aivoilleni kuin ison yrityksen ongelmien ratkomisesta, jonka perimmäinen tarkoitus on vain myydä lisää yrityksen tuotteita.
Jostain syystä olen herkistynyt seurastani niinkin, että olen saanut jonkinlaisen yhteyden tunteisiini ja pystynyt tunkeutumaan jäisen turtumuksen läpi itsekin. Nyt pinnalle on noussut tunteita, jos ei nyt aivan selkeinä, niin ainakin kaikuina – kuin jostain padotusta vedenalaisesta maailmasta. Viime yönä itkin kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin, ehkä jopa vuosiin. En osaa sanoa tarkemmin miksi. Nyyhkytyksiin sekoittui paljon sitä, mistä olen jo kirjoittanutkin; kaikkea mikä on mennyttä, mutta myös tulevaisuuden aiheuttamaa pelkoa ja päättämättömyyttä. Tähän asti olen haparoinut ja yrittänyt tavoittaa tunteitani kuin ne olisivat ilmassa leijuvia saippuakuplia, mutta eilen sain kiinni sisimmästäni ainakin hetkeksi.
Taidamme lääkitä toinen toisiamme tavalla tai toisella. Tänään aiomme lähteä taas yöuinnille, kuunnella bluetooth-kaiuttimen kautta Ellinooran Typerää sydäntä toistolla ja olla vaan. Puhummepa tai olemmepa sitten hiljaa, olemme silti yhdessä. Ja jostain kumman syystä ymmärrämme toisiamme.