TERVETULOA PIMEYS

Nyt se alkaa taas. On lokakuu ja minusta tuntuu, että vointi huononee. Eihän se mikään täydellinen ole ollut tähänkään saakka, mutta tunnistan depression alkavan kierteen aina ensimmäiseksi siitä, että unen tarve lisääntyy huomattavasti. Kun normaalisti nukun 8-9 tuntia, niin nyt alkanut taas tuntua siltä että 10-12 tuntia on ihan minimimäärä. En odottanut tätä nyt näin nopeasti, kun vielä pari viikkoa sitten en saanut nukuttua hypomanioissani ja keskityin kiivaasti pöytälaatikkokirjoittamiseeni. 

Unen tarve on kuitenkin pienin riesa. Varsinkin, kun on sairauslomalla, sitä pystyy nukkumaan aamulla sen verran, että iltapäivät tyttären kanssa onnistuvat ilman, että minun tarvitsee nukkua koko ajan. Pahinta on henkinen kipu. Terveet ihmiset ovat kertoneet minulle viidentoista vuoden ajan, että sisäinen kipuni on mielikuvitusta: ketään ei aina huvita mennä töihin, kukaan ei ole aina pirteimmillään, aina ei vain jaksaisi. Tätähän vanhempani ja monet ihmiset ympäristössäni ovat toitottaneet. 

Otin aikoinaan sanat todesta ja pieksin itseäni siitä, kuinka laiska ja saamaton ihminen olen sisältä. Kuinka kiittämätön ja hölmö. Nyt haluaisin, että jokainen henkisen kivun kyseenalaistava ihminen laitettaisiin kokemaan henkistä kipua edes yhden päivän.

Tänään pääsin sängystä vasta yhdeltätoista (laitoin toki tytön kouluun) ja ruumis tuntuu raskaalta. Sydämen kohdalla tuntuu polttava ontto kipu, aivan kuin siellä palaisi jotain. Vatsa on kireänä ja sieltä aaltoilee pahaa oloa koko kehoon laineina, jotka ulottuvat käsivarsiin ja sormenpäihin, silmiin ja varpaisiin. Kurkussa on möykky, jota ei saa nieltyä pois, silmien takana pistelevät kyyneleet. Aivot eivät oikein toimi normaalisti, olo on hutera ja sumuinen, mikään arkinen asia ei jaksa kiinnostaa ja se ruokkii huonoa omaatuntoa, joka johtaa entistä pahempaan oloon. 

Kaiken tämän ympärille kiertyy raivo siitä, etten pysty hallitsemaan tätä kipua ja viha siitä, että tätä taistelua pitää jatkaa vuodesta toiseen ja että minusta on tullut tällainen invalidi.

Terve ihminen voisi kuvitella vaikka sydänkohtausta edeltävän kivun taikka reuman runtelevan vaikutuksen. Henkinen kipu on aivan yhtä totta ja pahaa kuin fyysisessäkin sairaudessa.

Jos tätä oloa ei saada talttumaan ajoissa, olen talvella taas siinä jamassa, että saan lamauttavia paniikkikohtauksia kaiken muun pahan lisäksi ja saatan repsahtaa taas itseni vahingoittamiseen. 

Onneksi minulla on tänään lääkäri. Yritän saada nostettua Deprakinen ja Venlafaxinin määrää ennen kuin on liian myöhäistä. Tervetuloa pimeys.