Tuhlaamisen tuomasta tyydytyksestä
Yksi kaksisuuntaisen tai muutoin vain impulsiivisen luonteeni heikkouksista on aina ollut se, että osaan kylvää rahaa taivaan tuuliin oli sitä sitten tai ei. Aloinkin tänään miettiä, onko hypomania nostamassa vaihteeksi päätään, kun olen pelkästään tänään hussannut tukullisen euroja kahvilaan (maksoin muina miehinä koko neljän seurueen ruoat, vaikkei olisi tarvinnut), thaimaalaiseen ravintolaan, tukkavärkkeihin ja sitten päivän tarpeelliseen ostokseen eli moottoriöljyyn.
Viimeisen reilun viikon aikana oloni on seilannut masennuksesta pirteämpiin hetkiin ja saman ajan kuluessa olen kuluttanut noin puolitoista tonnia uuteen tietokoneeseen, luomuoluisiin, Wanaja-festivaalin lippuihin, käsintehtyyn suklaaseen, erinäisiin ravintoloihin Salon Teijossa ja totta kai alpakanvillasta tehtyihin sukkiin (kyllä, erittäin tarpeellista). Eikä ollut tarkoitus. Lähti vain mopo lapasesta. En uskalla edes mennä pankin sivuille katsomaan, miten olen kunnostautunut ja vielä vähemmän haluan tietää luottokorttilaskustani. Kyllä ne laskut sieltä tulevat ja raha loppuu tililtä.
Kun jättäydyin pois työelämästä, ansiotason aleneminen pelotti tosissaan. Vaihdoin auton edullisempaan, luovuin siivoojasta, aloin ostaa halvempaa kissanruokaa ja katsoa muutenkin tarkemmin, mitä mikäkin maksaa. Ja niin me vain olemme pärjänneet jo 7 kuukautta ja olen saanut aikaisemmat luottokorttilaskutkin maksettua. Olen nyt näin jälkikäteen suorastaan äimistynyt mokomasta käytännöllisyydestä. Masennus on siitä kätevä vaihe elämässä, että kun ei tee mieli tehdä mitään, rahaakaan ei kulu.
Mutta kun iso pyörä alkaa pyöriä, vauhti lisääntyä ja kokemusten jano kasvaa, ei minun ja luottokortin pyhää yhtenäisyyttä pysäytä mikään.
Tällä kertaa tuhlaamisen laukaisi todennäköisesti se, että tietokone sanoi itsensä irti. Se oli pakko ostaa. Ja sitten moraalini vain repsahti. Opintotukiaikojen jälkeen en ole koskaan ollut niin köyhä kuin nyt, mutta nyt se ei enää näytä paatunutta mieltäni vaivaavan.
Sen verran olen vielä järjissäni, etten olen alkanut haalia Longchampin ja Mulberryn laukkuja ja lompakoita tai Louboutinin ja Parikan kenkiä kuten vielä töissä ollessani. Tavara on muutenkin ollut minulle aina toissijainen tuhlauksen kohde. Enemmän olen aina pannut rahaa kokemuksiin. Michelin-tai muuten vain hyviin ravintoloihin, aistit räjäyttäviin viineihin, kulttuuriin, matkoihin ja muihin elämyksiin.
Ja kun raha loppuu ja visalla ei viitsi enää vinguttaa, onhan minulla aina neljä isoa ja täyttä säästöpossua täynnä kolikoita. Olen aivan tosissani. Kun tilillä on enää pari euroa, minä kaivan possut esiin ja haen kaupasta makkaraa ja kasviksia. Niillä elää hyvin, kun ei ole nyt lastakaan huolehdittavana. Ja reilun viikon päästä voin tehdä viimein ja vihdoin hakemuksen ansiosidonnaisesta päivärahasta.
Olen aivan varma, että kun minulla on ensi viikolla lääkärin tapaaminen, saan taas lempeän saarnan siitä, kuinka säännölliset elämäntavat ja maltti ja harkinta ovat minulle tärkeimpiä arkea koossa pitäviä voimia. Helppohan se on tervejärkisen ja tasapainoisen ihmisen sanoa. Minä olen aina toiminut periaatteella on/off ja nollasta sataan ja on vähän vaikea uida aivan toisenlaisen ihmisen nahkoihin.
Eipä sillä, kyllä minä yritän. Joskus tuntuu, etten mitään muuta teekään. Ja kun alkaa liikaa tuntua siltä, etten mitään muuta teekään, valtaa mielen turhautuminen. Ja sitten käy näin.