TUKIVERKKO
Olen varmaan aiemminkin itkenyt täällä tukiverkoston puutetta.
Nyt minulla on alkanut olla sosiaalista elämää kiitos toimintaterapiaryhmän, josta aiemmin kirjoitin.
Olin eilen aivan loppu ja väsynyt, kun en ole nukkunut pariin viikkoon kunnolla. En saa unta ja kun saan, se tapahtuu aamuyöstä kahden kolmen aikaan. Sitten heräilen tunnin kahden välein ja yritän taas saada unta. Siinä on sitten kiva herätä aamusta laittamaan tyttö kouluun, kun olet itse kuin mikäkin zombie. En olisi missään tapauksessa saanut itseäni raahattua yhtään mihinkään.
Minulla ei pitäisi olla mielestäni mitään erityistä stressiä. Jonkinlaista hypomaniaa on ehkä ollut ilmassa, sillä olen hakannut nettiin fanfictionia kauheaa tahtia ja sillä tavalla pakkomielteisesti, etten pysty irrottautumaan niistä tarinoista edes silloin, kun olen poissa koneelta. Makasin siis samanlaisen yön jälkeen taas sohvalla peiton alla ja kuuntelin musiikkia, kun puhelin kilahti.
Yksi ryhmämme jäsenistä oli kaupungilla liikkeellä ja kun hän tietää, että asun keskustan liepeillä, hän kyseli, voisiko tulla käymään. Vastaukseni kuului suurin piirtein, että ”Jes. Ilman muuta.” Sieltä hän sitten tuli. Väsyneenä ja vähäpuheisena, mutta siinä me sitten 3 tuntia istuimme ja ihmettelimme elämää. Ystäväni pyyteli ensin anteeksi, että on vähän vähäpuheista seuraa. Minä vastasin, että se on sen merkki, että alamme tuntea toisiamme. Juttu kulki politiikasta perhe-elämään, mielenterveysongelmiimme ja parisuhteisiin, työelämästä kuntoutukseen jne. Välillä tuijottelimme kattoon kaikessa rauhassa, kommentoimme, että ”Vittu kun väsyttää” ja joimme kahvia.
On aivan ihanaa, että on ihmisiä, jotka tietävät, miten vaikeaa se kotoa lähteminen välillä on ja jotka eivät välitä siitä, vaikka kunto ei aina ole kummoinen.
Tyttäreni tuli sitten kotiin ja minä olin henkisesti paljon pirteämpi kuin aamupäivällä, vaikka fyysisesti väsyttikin.
Sairaalajaksoni alkaa ensi viikolla ja siihenkin saan samalta siskoseuralta apua. Toinen ryhmäläinen on luvannut hoitaa tytärtäni maanantaisin, kun silloin tyttärelläni kymmenen aamu ja minun pitäisi päästä suunnittelupalaveriin yhdeksäksi. Aivan loistavaa!
Unettomuutta hoidin sitten eilen sellaisella cocktaililla, että lääkäri varmasti tykkäisi. Yksi Imovane ei auttanut yhtään, joten otin Diapamin ja vielä toisen Imovanen. Nukuin vihdoin ja viimein 9 tuntia. Ensi kerralla pyydän lääkäriltä Ataraxia. Sen antihistamiini pistää pään tokkuraan pariksi viikoksi, ennen kuin siihen tottuu, mutta sitten alkaa uni maittaa eikä tarvitse miettiä noiden bentsojen vaaroja. Kaverini ihmettelevät noita rouskuttamiani määriä, kun heillä vaikuttaa jo puolikaskin, mutta minulla on ihmisen kehossa elefantin sietokyky. Ainakin siihen asti kun maksa poksahtaa.