UNETTOMUUDESTA
Olipa taas yö. Hikosin lakanoissa ja katselin kattoa, kun pimeys ja hiljaisuus muuttuivat vähitellen aamuyöksi ja ulkoa alkoi kuulua autojen ja ihmisten liikkumisen ääniä.
Tämä ei ole minulle mitään uutta. En muista aikaa, jolloin olisin nukkunut sikeästi ja hyvin, ellei unilääkkeiden vaikutuksen alaisena nukkumista oteta lukuun. Tai syvimmän masennuksen aikaista jokaöistä 12 tunnin kuoleman unta. Ehkä nukuin lapsena, mutta jo teini-iässä minulla oli vaikeuksia nukahtaa, ja kun olin lukenut romaania vanhemmiltani salaa kolmeen ja kouluaamuun piti herätä seiskalta, en saanut kunnon yöunia oikein koskaan. Eräs minua hoitanut ihminen on todennutkin, että liian vähäinen nukkuminen ja jatkuva unettomuus ovat voineet olla tekijöitä, jotka ovat laukaisseet kaksisuuntaisen mielialahäiriönkin.
Kun siirryin työelämään ja minulta vaadittiin säännöllistä rytmiä ja kahdeksan tunnin työpäiviä, unettomuus paheni järkyttäväksi painajaiseksi. Alle kolmekymppisenä minulla ei ollut vielä ollut masennuskausia, enkä tiennyt sairaudestani, vaikka välistä lujaa menikin. Pistin unettomuuden sukuvian piikkiin, sillä isäni on aina ollut myös erittäin huono nukkumaan. Jatkuva univelka kuitenkin väsytti (ja vitutti), mitä enemmän sitä kerääntyi ja viikonloppuisin biletimme kavereiden kanssa koko viikonlopun, joten mitään oikeaa lepoa en saanut silloinkaan.
Niinpä turvauduin ensimmäiseksi mieleen tulevaan ja perinteiseen menetelmään: alkoholiin. Aloin varmistaa, että minulla oli aina viiniä kotona ja aluksi pari kolme lasillista illassa väsyttivät sen verran, että sain unta palloon. Pian toleranssi kuitenkin kasvoi niin suureksi, että nukahtaakseni tarvitsin aika ajoin jopa pullollisen viiniä, enemmänkin. Lopulta mikään määrä viiniä ei enää auttanut ja olin hyvää vauhtia kehittymässä alkoholistiksi. Viikkoannoksia alkoi olla ainakin 40, naama kukki ja oli punainen, silmät olivat juomisesta sameat. En keksinyt enää muuta kuin mennä lääkäriin.
Lääkäri kuunteli unettomuushistoriaani ja määräsi minua tuolloin suosittua unilääkettä, Tenoxia. Siitähän se riemu sitten repesikin. Tenox on Diapamin sukuinen valmiste ja aluksi olin onnesta soikeana, kun nukuin vaivatta kahdeksan tuntia yössä – mitä nyt piti viininhimoani hillitä. Riemu oli kuitenkin ennenaikainen. Kukaan ei varoittanut minua siitä, että lääkettä ei kannattaisi tai saisikaan syödä putkeen pitkiä aikoja ja niinpä kehitin Tenoxiinkin toleranssin. Aluksi piti lisätä annosta puolikkasta tabletista kokonaiseen, sitten puoleentoista ja lopulta otin illassa jo kolme nappia. Kun nekään eivät enää yksin auttaneet, otin vanhan kunnon viinin rinnalle. Viimeisessä vaiheessa söin Tenoxia kuin leipää ja join palan painikkeeksi pullon viiniä. Enkä siltikään nukkunut.
Kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen, kun olin nukkunut joka yö korkeintaan kaksi tuntia yössä ja olin lääkkeistä ja viinistä sekaisin, aloin hallusinoida. Kävin töissä kuten ennenkin, mutta pääni oli aivan sekaisin. Silmäkulmissani vilahteli varjoja ja uhkaavia hahmoja; kuulin ääniä, joita ei ollut olemassa. Ihmisten äänet tuntuivat kovilta, sanat vihamielisiltä ja oma pää kehitteli mielikuvituksellisia taka-ajatuksia ja vainoharhoja kaiken sanotun ja tehdyn takana. Kun olin purskahtanut itkuun töissä kolme kertaa saman päivän aikana päätin lähteä psykiatrille. Se oli ensimmäinen kerta lanttumaakarilla ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Sain reseptin Mirtazapinia, jonka väsyttävä vaikutusaine on antihistamiini ja joka toimii samalla masennuslääkkeenä. Nukuin 16 tuntia putkeen ensimmäisellä kerralla, enkä silti tahtonut pysyä hereillä loppua vuorokautta ollenkaan. Ylenmääräinen väsytys kuitenkin väistyi vähitellen ja lopulta lääkkeen ottaessani nukahdin ja nukuin hyvin täysin ilman sivuoireita.
Mirtazapin-kuuri on kuitenkin lopetettu jo aikaa sitten ja tilalle ovat tulleet tasaavat lääkkeet toisenlaisten masennuslääkkeiden kanssa. Tasaava lääke (Ketipinor) väsyttää myös, mutta ei yhtä hyvin kuin Mirtazapin. En kuitenkaan enää pärjää ilman tasaavaa ja masennuksen hoitoon Venlafaxin on parempi. Niinpä olen tehnyt paluun pameihin ja nyt kaapissani on aina Imovanea ja ahdistukseen Diapamia. Olen oppinut kuitenkin pamien kanssa sen verran varovaiseksi, että vaikka kuinka valvoisin, en ota niitä joka ilta tai edes joka toinen ilta.
Samaten olen oppinut varovaiseksi alkoholin kanssa. Kesti vuosikausia tehdä oikeanlainen korjausliike liiallisen viinin ryystämisen kanssa. Vaikka sen avulla saattaa saada unen, on viinahuuruinen uni aina huonoa unta ja aamulla on sitten a) krapula, b) väsy.
Ja lopuksi vielä katkera tilitys.
Jos jostain olen äidilleni kateellinen, se on hänen unenlahjansa. Äiti pystyy torkahtamaan vartiksi kesken päivän, jos häntä huvittaa ja kun hän panee maate, tuhina alkaa kuulua parin minuutin sisällä. En käsitä, miten jonkun hermosto on kytketty niin käsittämättömällä tavalla. Nyt kun keskushermostoni on tottunut isoihin annoksiin ja valikoimiin erinäisiä päälääkkeitä, mikään lääke ei uneta enää sillä tavalla ihanasti, että voisi olla takuuvarma unen tulemisesta puolen tunnin sisään.
Äidin mielestä hyvän unen resepti on yksinkertainen. Pitää panna pää tyynyyn ja olla ajattelematta mitään. Arvaa olemmeko isän kanssa röhönauraneet mokomalle muutaman kerran.