Yksinäisyydestä
Tässä on kulunut pian kolme vuotta, kun olen ollut 90 prosenttia kaikesta työajan ulkopuolisesta ajasta yksin tyttären kanssa tai täysin yksin. Kun olin vielä aviossa, monet viikonloput täyttyivät ohjelmasta. Kävimme miehen äidin luona, miehen kavereiden luona, minun kavereiden luona, minä kävin kavereiden kanssa Helsingissä…tuntuu näin jälkikäteen, että ohjelmaa oli loputtomasti.
Eron jälkeen minä lamaannuin. Ehdimme olla yhdessä yli 13 vuotta ja vaikka eromme ei ollut kovin riitainen, sosiaaliset suhteeni kärsivät – totta kai. Mutta olisihan minulla ollut omat ystäväni. Miksen sitten käynyt heidän luonaan? Sitä ei selitä edes muuttaminen uudelle paikkakunnalle. Vastaus on, etten tiedä. Aloin vain viettää aikaa kotisohvalla yhä enemmän, kunnes minuun jaksoivat ottaa yhteyttä enää sinnikkäimmät ja parhaat ystäväni.
Olen oppinut pitämään yksinäisyydestä. Varsinkin viime talvena ja vielä nytkin tuntuu ponnistukselta matkustaa toiselle paikkakunnalle tapaamaan ystäviä. Pelkkä ajo- tai junamatka on jo liikaa puhumattakaan vierailusta.
Häpeän itseäni ja tilannettani. Olen lihonut hirveästi, en jaksa huolehtia meikistä tai tukasta ja vaivun kesken keskustelujen omiin syviin vesiini. Tuntuu, etten enää osaa pitää yllä kevyttä saati sitten syvällistä keskustelua. Olen tottunut olemaan yksin, turta ja vailla ajatuksia. Vaikka ystäväni eivät tuomitse minua olosuhteideni takia, minua hävettää olla työtön ja köyhä kaikkien ylenpalttisten vuosien jälkeen. En osaa vastata, mitä minulle kuuluu ja miten voin. Haluan vain käpertyä sohvannurkkaan ja paeta elokuviin, sarjoihin, kirjoihin tai unelmiin. Tosin viimeksimainittujakaan ei oikein enää ole.
Vasta juhannuksena koin pitkästä aikaa yhdessäolemisen iloa ja se tapahtui, kun eksäni tuli kahdeksi yöksi kotiimme. Vietimme sateisen juhlan sisällä ja järjestin pikinin olohuoneen lattialle. Eksän kanssa on vaivatonta ja mukavaa jutella, hänen kanssaan on hauskaa katsoa ja kommentoida televisiosarjoja ja hän jopa siivosi (!) keittiöni, mitä en osannut odottaa. Todennäköisesti hän säälii minua.
Jotkut lähipiirissäni ovat ihmetelleet välejämme ja kyselleet olemmeko palaamassa yhteen. Olen miettinyt, miltä se tuntuisi. Epäilen, että homma kääntyisi taas huonompaan, jos asuisimme yhdessä. Nyt kun meillä on omat huushollimme, olemme vetäytyneet toisistamme kauemmas ja osaamme olla kohteliaita toisillemme. Toisaalta, jos olisin ollut tällainen kaksi kolme vuotta sitten, olisimme ehkä voittaneet vaikeutemme, ainaiset riidat, halveksunnan, vihan ja kyllästymisen. Ja lopulta sen seksittömyydenkin.
En tiedä. Enkä ehkä ole sellaisessa tilassa, että pystyisin noin suurta kysymystä edes käsittelemään. Ja voisinhan minä yrittää löytää uutta parisuhdetta. Uusi suhde tuntuu kuitenkin aivan liialta. Kaikki se tutustuminen, flirttailu, laittautuminen, yhteensovittuminen ja lopulta arki. Ei. En jaksa enkä pysty. Lisäksi minusta tuntuu, että olen aivan liikaa kenelle tahansa. Tuntuu, että kun olen kerran löytänyt miehen, joka sietää minua, en varmasti enää löydä toista.
Niinpä jatkan yksin. Yksin on helppo olla. Joskus toivoisin olkapäätä, johon nojata, mutta onhan minulla sohvan selkänoja.