YSTÄVYYDESTÄ
Olen ollut muutaman päivän ilman tietokonetta ja poissa pahasta maailmasta. Ystäväni kutsui minut mökilleen, joka sijaitsee jossain jumalan selän takana uskomattoman kauniilla kallioisella järven rannalla. Uimme, saunoimme, söimme, joimme ja luimme. Lisäksi keskustelimme kaikesta mielenkiintoisesta. Kirjoista, politiikasta, maailmankuvista, tieteestä ja tunteista. Välillä olimme hiljaa.
Jokaisella on oma mielikuvansa siitä, millainen on hyvä ystävä. Minun määritelmäni todellisesta ystävyydestä on se sama kuin varmaan monella muullakin: että toisen kanssa voi puhua kaikesta, paljastaa itsensä kokonaan ja olla pelkäämättä, että toinen katsoo ja havaitsee sinut vialliseksi. Lisäksi minulle ystävä on ihminen, joka ei vain halua juoruilla omasta parisuhteestaan tai sen puutteesta, puhua lapsen kasvatuksesta tai uuden laukun himoitsemisesta. Ystävä haluaa puhua kanssani maailmanjärjestyksestä, Trumpista, terrorismista, somesta, yliluonnollisista ilmiöistä, rakkaudesta ja tietysti sitten lisäksi siitä, mitä hänen elämäänsä kuuluu.
Minulla kuten varmaan kaikilla, on ollut elämässä vaiheita, joissa joku tuntematon ihminen yrittää tunkeutua elämään ja olla ystävä.
En ole koskaan työntänyt ketään heti pois, vaikka olenkin niitä ihmisiä, joilla on aina vain pari todella hyvää ystävää. Onhan jokaisessa puolia, joita pinnallinen tuttavuus ei tuo esiin. Olen kuitenkin pettynyt monta kertaa ja perääntynyt ystävyydestä, kun olen huomannut, että ajattelen ystäväkokelaasta ilkeästi. Upean vaihtoehtoinen hippihörhö voi vaikuttaa mielenkiintoiselta, kunnes pitemmän tuttavuuden jälkeen käy ilmi, että kaikki vaihtoehtoisuus tuntuu olevan vain pyrkimystä korostaa itseä ja ainoita oikeita mielipiteitä, joita ei tarvitse perustella mitenkään. Tohtorisrouva taas vaativassa virassa voi kuulostaa siltä, että ”sen on pakko olla mielenkiintoinen”, vaikka pitemmän päälle selviää, ettei hän osaa kertoa tai pohtia, mitä ajattelee mistään, mikä ei suoraan kosketa hänen omaa elämäänsä. Sen sijaan hän voi keskittyä kertomaan, miten tärkeä on omasta mielestään, minne hän matkustaa seuraavan kerran ja millaiset kengät hän seuraavalla kerralla ostaa Helsingissä tai matkoilla käydessään.
Sitten on ystäviä, jotka olivat nuorempana tärkeitä ja läheisiä, mutta jotka vain sulavat pois rinnalta. Näin on käynyt parillekin ihmiselle, joita pidin vielä kymmenen vuotta sitten todella läheisinä. Mitään radikaalia ei tapahdu: ei riitaa, ei kaunaa, ei kateutta. Arki ja elämänkokemus kuljettavat vain joskus eri suuntiin ja lopulta molemmista on tullut niin erilaisia verrattuna lähtöpisteeseen, että asiaa voi kuvata kliseisen julkkiseron sanoin: me kasvoimme erilleen.
Ystävä, jonka mökillä vietin aikaa, on toinen niistä kahdesta ihmisestä, joiden kanssa olen ystävystynyt aidosti aikuisiälläni. Viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen tunnemme molemmat toistemme tarinat, perheet, salaisuudet, heikkoudet ja minun tapauksessani hän tietää myös sairauteni. Olen kertonut hänelle varmasti kaiken, mitä olen kirjoittanut tähän salaiseen blogiinikin. Me ymmärrämme toisiamme tasolla, jota muiden ihmisten kanssa on vaikea löytää. Olemme molemmat kovia lukemaan ja pohtimaan maailmanmenoa. Parannamme maailmaa viinilasin ääressä ja muutenkin – piittaamatta yhtään siitä, että meidän äänemme tuskin pääsee kaiken kohinan lävitse ja muuttamaaan maailmanjärjestystä. Emme ole läheskään aina samaa mieltä ja olemme persooninakin hyvin erilaisia, mutta kuten kliseisessä uudessa julkkissuhteessakin, mekin ”täydennämme toisiamme”.
Samantasoisia ystäviä minulla on edellämainitun ystävän lisäksi vain kaksi. Mutta se riittää. En minä niin alaston suuremman joukon edessä tahtoisikaan olla. Ja toisaalta tunnen itseni tärkeäksi, kun saan olla hyvä ystävä kolmelle ihmiselle. Enempään tuskin riittäisi aika tai voimatkaan.