Challenge accepted

Tänä aamuna klo 06.52 istuin bussissa matkalla töihin täysin riutuneena viikonlopun jäljiltä. Joka paikkaan koski ja väsytti niin kuin ei olisi koskaan väsyttänyt aiemmin. Samaan aikaan hymyilin salaa mielessäni sillä olin täysin varma, ettei kenelläkään toisella tuossa täpötäydessä bussissa ollut läheskään niin täydellistä viikonloppua takana kuin minulla. Minulla oli viikonloppuna polttarit, joita en todellakaan osannut odottaa ja joista oli tehty täydelliset juuri minulle. Polttareissa pääsin kuluneen kevään teeman mukaisesti ylittämään itseni, ja kokeilemaan jotakin täysin uutta. Wakeboarding tuntui ensinäkemältä hurjalle, vaikealle ja jännittävälle. Päättäväisesti hyppäsin kuitenkin mereen ja annoin hetken viedä mennessään. Voin ylpeänä kertoa, että sujui ensikertalaiselta yllättävän hyvin 😉 Juhlat jatkuivat aina aamukuuten asti ja voin kertoa, että tulevana morsiamena olin enemmän kuin onnellinen. Illan aikana monet tuntemattomat tulivat onnittelemaan ja kertoivat, että vaikutinkin ulospäin huolettomalta, levolliselta ja onnelliselta. Luulen, että tuo ilta paketoi melko hyvin kaiken sen, mitä olen kevään aikana pohtinut ja saanut käsiteltyä itseni kanssa. Oloni oli helpottunut ja ennen kaikkea kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, ja kaikista heistä joita elämässäni on mukana <3

Olen monesti pohtinut kuluneen alkukesän ja kevään aikana, että viimeiset muutamat kuukaudet ovat olleet itseni haastamisen ja voittamisen aikaa. Miksi?

1) Olen vihannut juoksulenkkeilyä lähes koko elämäni. Kuinka ollakaan, ilmoittauduin vapaaehtoisesti mukaan työporukkani kanssa juoksutapahtumaan Turkuun, jossa oli viiden kilometrin matka juostavana. Kävin yhdessä työkaverini kanssa harjoittelemassa juoksukuntoa kohdilleen ja kuinka ollakaan, suoriuduin kisapäivänä matkasta kunnialla. Saatoin jopa oppia hieman pitämään juoksemisesta, mikä on todennäköisesti maailman kolmanneksi suurin ihme. Viikonloppu Turussa oli täydellinen kesän aloitus ensimmäisine hellepäivineen ja jokilaivoineen. Onneksi annoin sille kaikelle mahdollisuuden <3

2) Olen edelleen joutunut tekemään valtavasti töitä ajatusmaailmani suhteen liittyen vanhempieni avioeroon. Vaikka tästä koko fiaskosta on kulunut reilut kaksi vuotta, edelleen se kaamea ahdistus ja suru meinaa puskea päälle. Itseasiassa tunne ei liity enää eroon, vaan se liittyy siihen miten he, jotka olen tottunut näkemään aikuisina, turvallisina ja järkevinä ihmisinä eivät enää olekaan käyttäytyneet totutun mallin mukaan. Häidemme lähestyessä olen oman mielenrauhani vuoksi (ja mielestäni täysin oikeutetusti) kerännyt rohkeuteni ja kertonut kaikille asianosaisille toiveeni siitä, miten tulevissa häissä ihmiset kohtaisivat toisensa ja kunnioittaisivat minulle ja miehelleni tärkeää juhlapäivää. Jotkut saattoivat siitä(kin) pahoittaa mielensä, mutta nyt voin ylpeänä ilmoittaa etten välttämättä enää välitä. Olen tehnyt asian eteen parhaani, ja jos jotkut eivät ymmärrä kantaani asian suhteen tai toiveestani huolimatta eivät osaa häissämme käyttäytyä, voin kylmän rauhallisesti ilman tunnontuskia pyytää kyseistä ihmistä poistumaan juhlistamme ja ehkä koko elämästäni. Olen ylpeä itsestäni, että olen viimein päässyt ajatuksissani tähän pisteeseen jossa voin todeta, että olen tehnyt kaikkeni ja nyt on aika jolloin annan vastuuta myös aikuisille ihmiselle heidän omasta käyttäytymisestään. En voi tehdä enempää. Enkä todellakaan aio elämäni yhtenä suurimmista päivistä käyttää sekuntiakaan asian murehtimiseen tai siihen, että silmäkulmastani vahdin koko ajan mitä vanhempieni välillä tapahtuu. Olen onnellinen, kun pääsen vihdoin keskittymään OMAN perheeni rakentamiseen enkä ole täysin sidottu pelkästään vanhempieni pahaan oloon ja katkeruuteen omaa elämäänsä kohtaan.

3) Eräs helmikuinen ilta mieheni ilmoitti töistä tullessaan, että aikoo hakeutua rauhanturvaajaksi. Ensireaktioni oli shokin kaltainen tila, jossa melko pian päällimmäiseksi puskivat kiukku ja jonkin asteinen epätoivo. Miten ihmeessä voisin painaa vuodeksi pause-nappulaa yhteisen elämämme kohdalta? Milloin minusta tulee äiti, vai tuleeko minusta koskaan? Miten jaksaisin olla vuoden ajan koko ajan huolissani siitä, että elämäni rakkaimmalle ihmiselle sattuu jotakin kamalaa, eikä hän tulekaan välttämättä enää koskaan kotiin? Painin näiden ajatusten kanssa kaksi kuukautta, jonka jälkeen pystyimme molemmat keskustelemaan aiheesta asiallisesti. Kahden kuukauden sulattelun jälkeen olin sitä mieltä, että vaikka olisin itse asiasta eri mieltä, en voi olla toiselle esteenä ja kieltää tekemästä jotakin, mitä toinen todella haluaa ja mistä haaveilee. Vaikka satuttaahan ajatuksena se, että toiselle tuntuu olevan hieman liian helppoa lähteä vuodeksi toiselle puolelle maailmaa ilman minua. Monesti nukkumaan mennessäni olen ollut hiljaa kiitollinen siitä, että olen säilyttänyt oman itsenäisyyteni pitkästä parisuhteesta huolimatta. Olemme tähänkin asti joutuneet elämään melko itsenäistä mutta yhteistä elämää ja olen tottunut siihen, että yhteinen aika on ajoittain (usein) todella vähäistä. Olen tottunut tekemään asioita itsekseni ja osaan keksiä tekemistä ja menemistä. Ilman itsenäisyyttäni tulevasta vuodesta tulisi varmasti vieläkin kamalampaa, kuin mitä se tulee olemaan. Mutta olen ylpeä siitä, että voin vilpittömästi sanoa toivovani, että mieheni pääsee lähtemään. En halua joskus olla syynä sille, että toinen turhautuu avioliitossamme koska ei päässyt toteuttamaan itseään. Arvostan itse omaa vapauttani ja sitä, että saan mennä ja tulla miten haluan. En voisi kieltää sitä toiselta. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että ensi talvesta tulee todella pitkä ja yksinäinen. Mutta samalla toivon ja tiedän, että se oli kaikki sen arvoista. Take one for the team.

4) Olen alkanut pikkuhiljaa valmistautumaan ajatukseen, että ehkä joku päivä kahden hengen perheemme muuttuisikin kolmen tai neljän hengen perheeksi. Olemme mieheni kanssa keskustelleet asiasta ja olemme molemmat samaa mieltä. Koska mieheni tulevaisuuden näkymät saattavat kuitenkin olla vuoden ajan jossakin muualla kuin Suomessa, saattaa tähän toki mennä aikaa. Ja saattaahan olla niin, ettei yhteinen toiveemme koskaan toteudukaan. Mutta koska olen haastanut itseni kevään aikana niin monessa muussakin ajatusmaailmaani ravistelevassa asiassa, olen alkanut pohtimaan myös omasta itsenäisyydestäni luopumista ja vastuun ottamista jostakusta toisesta itseni lisäksi. Olen alkanut ajattelemaan, että menen ja teen vielä tämän nyt näin, koska jossakin kohtaa se ei välttämättä ole enää samalla tavalla mahdollista. Ja tiedättekö mitä – kyseinen ajatus ei tunnu enää lainkaan yhtä vieraalta, kuin mitä joskus aiemmin se on tuntunut.

Häihin on tällä hetkellä aikaa kuusi maanantaita. Nyt alkaa olla loppukiriin valmistautuminen lähellä. Voin onnellisena ja kiitollisena todeta, että vaikka tulevaisuudesta ei voi olla varma, olen täysin varma tästä hetkestä sekä siitä, että asiat tulevat menemään juuri niinkuin niiden pitääkin mennä. Aivan niinkuin tähänkin asti on mennyt.

 

suhteet oma-elama rakkaus ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *