365 päivää sitten

Tasan vuosi sitten koitti päivä, jolloin en päässyt sängystä ylös.

365 päivää sitten annoin itselleni luvan olla rikki ja väsynyt. 

365 päivää sitten päätin, että vastaavanlaista päivää ei enää tule.

Nyt, 365 päivää myöhemmin, olen valmis käymään asioita läpi. Oikeastaan minun on pakko, jotta pääsen elämässäni eteenpäin. Olen viimeisen vuoden hokenut itselleni vanhempieni riitaisassa avioeroprosessissa ”minä jatkan” – jos kukaan muu tästä perheestä ei jatka elämistä, niin minä jatkan. Se on hampaat irvessä ja sydän verellä tehty lupaus itselleni. Ystäväni hautajaisissa se on kuolleelle ystävälleni kuiskattu äänetön lupaus – sinun puolestasi minä jatkan. Se on hautajaisista seuraavana päivänä kaason roolissa morsiamelle kuiskattu kannustus – jos sinä unohdat, minä jatkan.

Olen neljä vuotta sitten muuttanut pienestä kotikaupungistani miehen perässä Helsinkiin. En voisi kuvitella asuvani enää muualla. Vanhaa kotikaupunkiani kohtaan tunnen vain ahdistusta ja velvollisuuksia. Osasyynä on luultavasti se, että olen aikuinen avioerolapsi. 365 päivää sitten nelihenkinen ydinperheemme (minä, veljeni, äitini ja isäni) kirjaimellisesti hajosimme ympäri Suomea. Olen viimeisen vuoden kamppaillut sellaisten tunteiden, kuten ”perhettä ei ole enää olemassa” ja ”olen yksin” kanssa. Olen joutunut pohtimaan ja oppimaan kantapään kautta, mitkä murheet ovat omia murheitani eivätkä muiden murheita ja milloin voin rohkeasti olla itsekäs enkä aina aseta muita itseni ja oman hyvinointini edelle. 

Tämä blogi on todennäköisesti vain yksi ihminen lisää matkalla töihin arkiaamun ruuhkassa, yksi kaatunut puu suuressa metsässä tai yksi tähti lisää yötaivaalla – toisin sanoen lähes huomaamaton. Mutta minulle tämä on valoa tunnelin päässä. Ja ehkäpä, toivottavasti, joku jossain samoja asioita pohtinut saa tästä apua myös omien tunteidensa käsittelyyn.