Pönttöperjantai – elämäni keliaakikkona

Perjantai-iltana kello 19:03 makaan yksin kotona vessan lattialla ja kuvittelen, kuinka kaikki muut ovat ulkona juhlistamassa raskaan työviikon päättymistä paitsi minä. Ottaa päähän ja pahasti. Työviikko nimittäin OLI raskas, ja olin odottanut sen päättymistä aina maanantaista asti. Tänään vain tein sen virheen, että lähdin lounaalle työkavereideni kanssa lounasravintolaan, josta olen aiemminkin todennut löytyvän useampi keliaakikollekin sopiva lounasvaihtoehto. Rohkeasti luotin gluteenittomiin merkintöihin – ja voittekin arvata loput. Ei olisi kannattanut. 

Tänään olen kyllästynyt siihen, että saan aina olla varomassa mitä suuhuni pistän. Olen kyllästynyt siihen, että siitä huolimatta olen tänäkin iltana wc-pöntön paras kaveri. Olen kurkkuani myöten kyllästynyt jauhamaan lähipiirini kanssa keliakiasta ja gluteenittomuudesta. Tänään olen täysin kyllästynyt ja turhautunut ruokarajoitteeseeni samalla häpeillen ja tiedostaen, että tämä on maailman mittapuulla yksi mitättömimmistä ongelmista. Mutta kun vatsaan koskee ja oksettaa siksi, että jollakin toisella oli käynyt inhimillinen vahinko enkä tällä kertaa triplatarkistanut syömisiäni.

Osallistuin erääseen arvontaan, jossa vastaajia pyydettiin kertomaan miksi vastaaja olisi ansainnut voittaa liput ystävänsä kanssa artistin keikalle. Vastasin kysymykseen ko. artistin omia lyriikoita lainaten: ”koska minä ja ystäväni laulamme kovempaa silloin kun pitäisi olla hiljaa, ja vielä kuolinvuoteeltamme huudamme minä elän”. Onko tämä sellainen tilanne, jossa mitataan olenko sanojeni mittainen nainen? 

Tällä hetkellä ikävöin miestäni jota en ole nähnyt kunnolla taas neljään päivään, koska mieheni pelastaa työkseen ihmishenkiä monen sadan kilometrin päässä mitä kummallisimmissa työvuoroissa. Paras ystäväni ei vastaa puhelimeen, koska todennäköisesti viettää laatuaikaa oman kumppaninsa kanssa – he näkevät toisiaan vielä harvemmin kuin me mikäli se on mahdollista. Tänä perjantaina minulla on vain itseni ja wc-pönttö. Lataan kaiken toivoni siihen, että huomenna olen kunnossa ja näen pitkästä aikaa rakkaat ystäväni. Ehkä huominen tuntuu entistä paremmalta, kun tänään ryven rauhassa kaikessa ärtymyksessäni, yksinäisyydessäni ja itsesäälissäni. Lupaan, että huomenna olen kiitollinen, onnellinen ja tarkistan vähintään neljästi mitä syön. Loppujen lopuksi tämähän vain valitettavasti kuuluu keliaakikon elämään. Minä elän.