Ensimmäisen adventin kunniaksi
Ensimmäinen adventti on aina ollut mulle se päivä, jolloin voi virallisesti aloittaa jouluun valmistautumisen. Aiemmista vuosista poikkeamatta kävin tänäkin aamuna penkomassa häkkikopin perukoilta joulukoristelaatikon ja viritin kyntteliköt sekä tähdet ikkunoihin. Se, mikä tänä vuonna poikkeaa aikaisemmista vuosista, on joulumielen totaalinen puuttuminen. Kotiuduin eilen firman pikkujouluristeilyltä, jossa yllätyksekseni jouduin toteamaan ettei edes jouluruoka tunnu maistuvan tänä vuonna.
Huomaan joulun lähestyessä kokevani oloni hieman jopa ahdistavaksi. Ja tehtyäni tämän toteamuksen, tunnen pettymystä. En haluaisi vielä luovuttaa asian suhteen. Olen aina ollut se, joka innostuu joulusta ja jouluhömpötyksistä. Olen aina valmistellut joulua mielelläni ja olen kokenut sen tärkeäksi juhlaksi. Lapsena meillä oli perheen kesken aina tietyt perinteet ja nautimme yhdessä olosta. Vanhempieni eron jälkeen ei ole enää mahdollista viettää joulua yhdessä perheen ja suvun kesken. Äitini viettää tänä vuonna joulua yksin pienessä kodissaan kaupungissa A, isäni viettää joulua omissa oloissaan kaupungissa B ja veljeni tyttöystävänsä kanssa joulua kaupungissa C. Minä vuorotyöläisenä vietän joulun töissä kaupungissa D. Joulun jälkeen minulla on kaksi vapaapäivää, jotka voisin käyttää perheeni näkemiseen (eli lähinnä autossa istumiseen pitkien välimatkojen takia). Omaakin joulua olisi mukava viettää jossakin kohtaa. Mahdoton yhtälö?
Yritän lohduttautua ajatuksella, että ehkä jonakin kauniina vuotena tulevaisuudessa löydän kadonneen joulumieleni ja voin iloita joulusta viimeistään silloin, jos saan omia lapsia. Sitä ennen täytyy yrittää keskittyä siihen, mitä vielä on jäljellä eikä siihen, mitä ei enää ole. Olen kuullut sanottavan, että ihmisillä on kaksi perhettä: yksi on se, mihin synnytään ja toinen on se, jonka itse valitsee rakkaimmista ystävistään. Olen suunnattoman kiitollinen siitä toisesta, itse rakennetusta perheestä<3 Ja siitä, että ystävistä koottu perhe on täällä lähellä ja saatavilla. Ehkä löydän tänä vuonna joulumieleni sitä kautta.
Muistot ja menneet säilyvät aina ajatuksissa. Vaikka joulut eivät ole enää yhtä ehjiä tai odotettuja kuin lapsuuteni joulut, voin yrittää ottaa niistä mallia millaisen joulun haluan joskus tehdä lapsilleni mahdolliseksi. Sitä ennen jatkan kadonneen joulumieleni metsästystä ja luon omia, uusia jouluperinteitä. Sillä minä vihaan luovuttamista.