”Haluaisin, että meillä olisi pikku-Sofia.”

Tänä viikonloppuna minulla on ollut pitkästä aikaa mahdollisuus olla kiirehtimättä ja pysähtyä hetkeksi. Minulla on ollut aikaa itselleni, miehelleni sekä ystävälleni. Molempien kanssa keskustellessani päällimmäisenä ovat olleet ajatukset tulevasta. 

Mieheni otti ensimmäistä kertaa lauantaina puheeksi perheenlisäyksen kommentilla: ”Haluaisin, että meillä olisi pikku-Sofia”.  Olemme mieheni kanssa aiemminkin keskustelleet lapsista, mutta yhteinen näkemyksemme on ollut, että lapset saavat vielä odottaa. Olemme edelleen samaa mieltä, mutta samalla molemmat tiedostavat, että kahden keskiset päivämme todennäköisesti vähenevät koko ajan. Ajatus on yhtä aikaa ihana ja samalla melko jännittävä. Mieheni kommentti sai minut pohtimaan mennyttä elämääni ja tottakai heti kyseenalaistamaan, olenko elänyt sellaista elämää kuin olen halunnut ja olenko ehtinyt kokea kaiken sen, minkä halusinkin ennenkuin olen vastuussa jostakusta muustakin kuin itsestäni.

Menemme naimisiin kesällä -18 ja olemme pikkuhiljaa aloitelleet häiden suunnittelua ja järjestelyä. Taisin viimeksi eilen illalla kertoa ystävälleni, kuinka onnellinen olen nykyisestä elämäntilanteestani. Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tähän pisteeseen. En voisi kuvitella meneväni naimisiin kenenkään muun kuin nykyisen mieheni kanssa. Kukaan muu ei osaisi käsitellä minua yhtä hyvin kuin mieheni, ei kukaan. Voin luottaa mieheeni kuin kallioon. Ja tiedän, että hän on joku kaunis päivä maailman paras isä lapsillemme. 

Parhaan ystäväni kanssa pysähdymme toisinaan pohtimaan mennyttä ja haaveilemaan tulevasta. Ystävät ympärillämme ovat saaneet viimeisen vuoden aikana lapsia ja ystäviemme arjen muutokset ovat tottakai vaikuttaneet myös meihin. Keskustelimme kesäyössä aamuyön pikkutunneilla siitä, milloin tietää olevansa valmis äidiksi. Molempia pelottaa ajatus siitä, että pienen vauvan kanssa alkaisimme haikalemaan jostakin mikä on mennyttä ja mihin meillä ei ehkä ole enää mahdollisuutta samalla tavalla kuin aiemmin. Päätimme keskustelun siihen, että tarvitsemme vielä hetken aikaa. Hetken tehdä ja kypsytellä ajatusta. Ja olla samalla naurettavan onnellisia siitä, että olemme juuri tässä ja juuri näin – matkalla määränpäähän<3