Ystävyyttä vai rakkautta
Viimeisen kahden päivän aikana olen pohtinut jälleen ystävien merkitystä omassa elämässäni. Eilen pidimme vanhojen työkaverieni kanssa läksiäiset uuteen työpaikkaan siirtymiseni kunniaksi. Olin otettu, kun lähes kaikki pääsivät kuin pääsivätkin paikalle. Olin ehtinyt olla heistä erossa jo pari viikkoa, joten jälleennäkemisen riemu oli suuri. Olemme olleet tiivis yhteisö, jossa on ollut hyvä olla. Yksi paikka pöydästä oli kuitenkin tyhjä. Juuri se paikka, jonka toivoin viimeiseen asti olevan täytetty.
Mielestäni ystävyyssuhde perustuu osittain ystävyyteen ja osittain rakkauteen. Olen oppinut pitämään ystävistäni kiinni kynsin ja hampain, ja ehkä siksi se tuntuukin niin pahalta kun toinen ei anna pitää kiinni vaan haluaa pyristellä pois. Olen tottunut pitämään ystävieni puolta ja tukemaan heitä parhaani mukaan. Mutta entä jos se ei tässä tilanteessa ole mahdollista? Ystävän menettäminen tuntuu lohduttoman pahalta.
Miten toimia tilanteessa, jossa ystävyyssuhteessa rakkaus saa enemmän tilaa kuin ystävyys? Olen miettinyt pääni puhki, missä kohtaa minun olisi pitänyt havahtua. En havahtunut, vaikka toiset yrittivät saada minut huomaamaan. Mutta jos olisin havahtunut, mitä olisin asialle voinut tehdä? Missä loppujen lopuksi kulkee raja ystävällisen rakkauden ja romanttisen rakkauden välillä? Ja ennen kaikkea milloin hälytyskellojen pitäisi alkaa soida näiden kahden rajaa lähestyttäessä? Ja kaikkein vaikein: jos toisen tunteet ovat todellakin muuttuneet, miten ystävyyssuhdetta ylipäätään voi jatkaa? Kuinka ystävyyssuhde voi säilyä samanlaisena?
Kaikkein viimeiseksi haluan satuttaa ketään. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että todennäköisesti vähintäänkin toista sattuu – luultavasti molempia samaan aikaan juuri nyt. Viimeisen parin vuoden aikana olen tavannut paljon uusia ystäviä, mutta samalla myös joko tahtomattani menettänyt ihmisiä elämästäni tai ympärilläni olevat tutut ja turvalliset ihmissuhteet ovat menneet rikki. En suostu menettämään enää yhtäkään. Mutta voin vain pidellä päätäni ja todeta hiljaa itsekseni, ettei minulla yksin ole ehkä tähän asiaan valtaa.