Tiedätkö sen tunteen, kun kuukaudesta ja joskus jopa vuodesta toiseen tunnet hakkaavasi päätä seinään eikä toivomaasi tulosta vain synny? Tiedätkö sen tunteen kun yrität parhaasi, mutta huomaat toistuvasti ettei se ole riittävästi? Tiedätkö sen tunteen, kun alat epäillä jo omaa itseäsi, osaamistasi ja kyvykkyyttäsi? 

That’s the story of my past two years. Olen kolunnut ehkä kymmeniä työhaastatteluja läpi ajatellen, että tässä on mahdollisuuteni edetä työurallani. No, eipä ollut. 

Olen ollut nykyisessä työssäni pian kolme vuotta, ja se oli valmistumiseni jälkeen ensimmäinen vakituinen työpaikkani. Olen kiitollinen, että olen saanut olla kyseisessä sosiaali- ja terveysalan työpaikassa töissä, mutta tunnustan taistelleeni reilun kahden vuoden aikana työmotivaationi kanssa välillä enemmän ja välillä hieman vähemmän. Olen kokenut, etten pääse kehittämään tarpeeksi omaa ammatillista osaamistani. Olen toisinaan jopa kokonaan kyseenalaistanut oman ammatillisen osaamiseni olemassaolon. Olen toisinaan haaveillut kääntää kelkkani kokonaan ympäri ja vaihtaa alaa. Seuraavana päivänä olen haaveillut työstä, joka vastaisi mielikuvaani unelmatyöstä sosiaali- ja terveysalalla. 

Eräänä päivänä olin niin turhautunut nykyiseen työelämääni, että täytin (jälleen) yhden työhakemuksen. Hakemukseen vastattiin (jälleen) kutsumalla työhaastatteluun. Menin haastatteluun ja havahduin kahden vuoden kestäneestä talviunestani. Haastattelun edetessä kävi ilmi, että tässähän olisi nyt tarjolla se unelmieni työ. Haastattelun jälkeen olin monta päivää kuin tulisilla hiilillä. Halusin ehdottomasti juuri tämän työn, mutta mikä oli todennäköisyys saada se suuren hakijajoukon keskeltä? Olin hakijoista selvästi nuorin ja todennäköisesti työkokemukseni oli vuosissa mitattuna kaikista vähäisin. Olinhan aikaisimmistakin haastatteluista saanut vastauksen ”et olisi voinut hakuprosessissa tehdä mitään toisin, mutta valitulla hakijalla vain oli enemmän kokemusta kuin sinulla”. 

Tänään sain puhelun. Paikkaa tarjottiin minulle.

Tiedättekö sen tunteen, kun suuri helpotus vyöryy ylitsesi ja ajattelet, että joku muukin uskoi sinuun? Että osaan sittenkin. Tiedättekö sen tunteen, kun voi rehellisesti olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan? Sen tunteen kun tajuaa, että kelpaa oikeasti sellaisena kuin on? Tiedättekö sen tunteen, kun hetken kaikki voi olla mahdollista? Nyt olen kiitollinen, etten saanut yhtäkään niistä aikaisemmin hakemistani työpaikoista. 

Älä koskaan, ikinä, lakkaa uskomasta itseesi. Asiat tapahtuvat silloin, kun niiden on aika tapahtua. 

Rakas M,

minä jatkan.