Ajatuksia avioliitosta – suku on pahin (suunnannäyttäjä)
Kuten aiemmissa blogiteksteissäni käy ilmi, olen aikuinen avioerolapsi. Asia, josta ei ole ollut aiemmin puhetta on, että kihlattuni vanhemmat (ja puoli sukua) ovat myös eronneet. Ja nyt me olemme kihlattuni kanssa hullunrohkeina järjestämässä omia häitä.
Olimme yhdessä häämessuilla viime viikonloppuna Wanhassa Satamassa. Uskokaa tai älkää, mieheni oli jopa ehkä hieman innokkaampi messuille lähtijä kuin minä. Messuilla oli mielestäni ihana ja odottava tunnelma sekä paljon ideoita ja tarjouksia häitä varten. Olimme katselemassa muotinäytöstä kun unohduin hetkeksi tarkkailemaan yleisöä enkä niinkään itse muotinäytöstä (johtuikohan se siitä Star Wars- tyylisestä häämekosta, joka sattui sillä hetkellä olemaan lavalla…). Naiset istuivat kuohuviini- tai shamppanjalasit kädessä ihastellen pukuja. Muutama mies omani lisäksi oli yleisössä mukana. Monet kantoivat kassikaupalla tavaraa messuilta kotiin. Muistelin nähneeni messuilla monia kauneudenhoitoon liitttyviä osastoja, jopa plastiikkakirurgian ständin. Jäin pohtimaan, kuinka helposti häät jäävät pyörimään vain ulkoisten seikkojen varaan. Kuka on käyttänyt häihin eniten rahaa? Kuka on käyttänyt yhden kutsukortin tekemiseen vähintään seitsemän tuntia aikaa? Kuka on treenannut itsensä viisi kiloa hoikempaan kuntoon? Kellä on tuuheimmat tekoripset? Ja ennen kaikkea – miksi ihmeessä, kun vähintään puolet avioliitoista päättyy kuitenkin avioeroon?
Kyllä, häistä saa haaveilla ja tehdä oman näköiset. Hääpäivä saa olla unelmien täyttymys. Mutta millä hinnalla? Ennenkaikkea kysehän on rakkaudesta. Rakkaus toista kohtaan ei kasva tai vähene sitä mukaan, kuinka paljon käyttää häihin rahaa tai panostaa pelkkiin ulkoisiin seikkoihin. Voisiko seuraavilla häämessuilla olla omana osastona vinkkikulmaus siihen, kuinka rakkauden saa riittämään vielä 30 vuotta hääpäivän jälkeen?
Tiedän osan omasta sekä mieheni suvusta suhtautuvan skeptisesti avioliittoon. Eihän se ole kestänyt kenelläkään. Kuinka minä ja mieheni voisimme onnistua avioliitossamme joutuessamme todistamaan toimintamalleja, jotka ovat johtaneet vain avioeroihin?
Silti haluaisimme yrittää.
Ehkä ajattelemme niin, että joutuessamme todistamaan toimintamalleja jotka ovat jo menneet pieleen, tiedämme ainakin sen miten EI pidä toimia. Ehkä osaisimme välttää samat karikot, kuin mihin lähes koko sukumme on törmännyt. Ehkä me nuorempana sukupolvena osaisimme tuoda edes pientä toivoa keskelle tätä rikkoutuneiden avioliittojen epätoivoa. Ehkä.
Huomasin tuntevani häämessuilla kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että sain olla siellä juuri oman mieheni kanssa. En voisi kuvitella olevani onnellisempi kenenkään muun kanssa.
Töissä ollessani tapaan päivittäin erään 91-vuotiaan leskeksi jääneen rouvashenkilön.
Joka päivä kyseinen rouva kysyy: ”Oletkos sinä jo aviossa?”
Vastaan hänelle aina: ”En vielä.”
Joka päivä rouva hymähtää ja vastaa takaisin: ”Valitsekin miehesi tarkoin, älä ota ketä tahansa. Minulla oli hyvä mies, joka ei pelannut alkoholin kanssa. Harmi vain, että saimme olla niin vähän aikaa aviossa – vain 30 vuotta”.
