Minä jatkan

27.11.2016 footprints

Ensimmäisen adventin kunniaksi

Ensimmäinen adventti on aina ollut mulle se päivä, jolloin voi virallisesti aloittaa jouluun valmistautumisen. Aiemmista vuosista poikkeamatta kävin tänäkin aamuna penkomassa häkkikopin perukoilta joulukoristelaatikon ja viritin kyntteliköt sekä tähdet ikkunoihin. Se, mikä tänä vuonna poikkeaa aikaisemmista vuosista, on joulumielen totaalinen puuttuminen. Kotiuduin eilen firman pikkujouluristeilyltä, jossa yllätyksekseni jouduin toteamaan ettei edes jouluruoka tunnu maistuvan tänä vuonna.

Huomaan joulun lähestyessä kokevani oloni hieman jopa ahdistavaksi. Ja tehtyäni tämän toteamuksen, tunnen pettymystä. En haluaisi vielä luovuttaa asian suhteen. Olen aina ollut se, joka innostuu joulusta ja jouluhömpötyksistä. Olen aina valmistellut joulua mielelläni ja olen kokenut sen tärkeäksi juhlaksi. Lapsena meillä oli perheen kesken aina tietyt perinteet ja nautimme yhdessä olosta. Vanhempieni eron jälkeen ei ole enää mahdollista viettää joulua yhdessä perheen ja suvun kesken. Äitini viettää tänä vuonna joulua yksin pienessä kodissaan kaupungissa A, isäni viettää joulua omissa oloissaan kaupungissa B ja veljeni tyttöystävänsä kanssa joulua kaupungissa C. Minä vuorotyöläisenä vietän joulun töissä kaupungissa D. Joulun jälkeen minulla on kaksi vapaapäivää, jotka voisin käyttää perheeni näkemiseen (eli lähinnä autossa istumiseen pitkien välimatkojen takia). Omaakin joulua olisi mukava viettää jossakin kohtaa. Mahdoton yhtälö?

Yritän lohduttautua ajatuksella, että ehkä jonakin kauniina vuotena tulevaisuudessa löydän kadonneen joulumieleni ja voin iloita joulusta viimeistään silloin, jos saan omia lapsia. Sitä ennen täytyy yrittää keskittyä siihen, mitä vielä on jäljellä eikä siihen, mitä ei enää ole. Olen kuullut sanottavan, että ihmisillä on kaksi perhettä: yksi on se, mihin synnytään ja toinen on se, jonka itse valitsee rakkaimmista ystävistään. Olen suunnattoman kiitollinen siitä toisesta, itse rakennetusta perheestä<3 Ja siitä, että ystävistä koottu perhe on täällä lähellä ja saatavilla. Ehkä löydän tänä vuonna joulumieleni sitä kautta.

Muistot ja menneet säilyvät aina ajatuksissa. Vaikka joulut eivät ole enää yhtä ehjiä tai odotettuja kuin lapsuuteni joulut, voin yrittää ottaa niistä mallia millaisen joulun haluan joskus tehdä lapsilleni mahdolliseksi. Sitä ennen jatkan kadonneen joulumieleni metsästystä ja luon omia, uusia jouluperinteitä. Sillä minä vihaan luovuttamista.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

18.11.2016 footprints

Aikuinen avioerolapsi

Vuoden kestäneen lievän identiteettikriisin jälkeen uusi määritelmä itselleni on aikuinen avioerolapsi. Vanhempani päätyivät hakemaan avioeroa 30 avioliittovuoden jälkeen ollessani 25-vuotias. Vanhempani olivat juuri ylittäneet kuuluisan viidenkympin rajapyykin. Mitä tapahtui? Jouduimme pyörremyrskyn silmään ja nyt pyörremyrskyn mentyä ohi, ihmettelen vieläkin tukka pystyssä silmälasit vinossa mitä ihmettä oikein tapahtui.

Nelihenkinen perheemme asui isossa omakotitalossa pienessä maalaiskylässä. Aikuistuin ja muutin ensimmäiseen omaan kerrostaloasuntooni vuokralle. Lapsuuden omakotitaloni myytiin ja vanhempani muuttivat veljeni kanssa pienempään kerrostaloasuntoon. Parin vuoden päästä isäni joutui olosuhteiden pakosta vaihtamaan työpaikkaa kokonaan toiseen kaupunkiin. Äitini halusi jäädä tuttuihin ympyröihin kotikulmille. Veljeni aikuistui ja muutti äitini luota pois. Isälläni oli kaksi kotia ja matkasi kahden paikkakunnan välillä pari vuotta. Jossain kohtaa vanhempani kasvoivat erilleen eivätkä enää viihtyneet toistensa seurassa. Rakkaus oli käytetty loppuun ja jäljellä oli vain pettymystä ja vihaa itseään, toista ja elämää kohtaan. Molemmille iski se perhanan viidenkympin kriisi. Nyt perheestämme on jäljellä vain valokuvat, joita ei pysty murheeltaan edes katsomaan. Fyysisesti asumme kaikki neljä satojen kilometrien päässä toisistamme. Henkisesti olemme vieläkin kauempana.

Ennen tätä olemme perheeni kanssa olleet mielestäni aina toimiva yksikkö. Minut ja veljeni on kasvatettu siihen, että perhe tulee aina ensin ja aina täytyy pystyä luottamaan siihen, että pidämme toisistamme huolta. Kotiin sai ja piti aina mennä. Jos minulle joskus siunaantuu lapsia, haluan olla yhtä hyvä vanhempi kuin mitä omani ovat aina olleet. Koska parempi on hirveän vaikea olla.

Ja nyt…. On kulunut vuosi siitä, kun vanhempani hakivat avioeroa. Ero laitettiin vireille hyvässä hengessä huolimatta kaikista niistä riidoista ja ongelmista, joita sitä ennen oli. Olin mielettömän ylpeä heistä. Suurin huolenaiheeni oli se, etteivät vanhempani jostakin syystä tulisi lainkaan toimeen keskenään. Äitini muutti vielä pienempään asuntoon, ensi kertaa moniin vuosiin asumaan yksin. Isäni oli muuttoapuna. Sinä päivänä jokin meni kuitenkin lopullisesti pieleen, eivätkä asiat ole korjaantuneet vielä tähän päivään mennessäkään.

Olemme olleet pienestä asti todella läheisiä äitini puolen suvun kanssa. Nyt en ole varma, haluanko olla heidän kanssaan enää missään tekemisissä. Miten suku voi kolmenkymmenen hyvän vuoden jälkeen päättää, ettei halua olla enää missään tekemisissä tai yhteyksissä isäni kanssa? Eikö menneellä ole mitään merkitystä? Yhtäkkiä joku on keksinyt, että ero on vain yhden ihmisen kontolla. Ihmisen, joka on aina tahtonut kaikille vain pelkkää hyvää. Sivusta seuranneena voin kertoa, että tähän avioeroon on todellakin tarvittu kaksi riidankylväjää. Asiat on käännetty niin sairaalloisen kieroon, ettei kukaan enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Äitini ja äitini suku eivät suostu olemaan missään yhteyksissä isäni kanssa. Kerran isäni erehtyi lähettämään syntymäpäivätoivotuksen ja sai siitä hyvästä haukut niskaansa. Koko se perusta, mihin lapsuuden ja nuoruuteni ajan kasvoin ja totuin, on revitty rikki.

Äitini ja äidin puolen suvun silmissä koen olevani jäännös epäonnistuneesta avioliitosta. Isälleni koen tuovani tuskallisia muistoja ja ikävää mennyttä kohtaan. Olen kuullut useasti äitini suusta, että onneksi ei ole pieniä lapsia avioeron keskellä. Oma näkemykseni on, että vanhempien ero voi tuntua yhtä pahalta oli lapsi sitten aikuinen tai ei. Aikuinen avioerolapsi joutuu kohtamaan vanhempien ja oman surunsa lisäksi myös muun suvun surun ja luopumisen ja lukemattomat ristiriitatilanteet. Aikuinen avioerolapsi joutuu usein olemaan sovittelijana molemmille avioeron osapuolille. Aikuinen avioerolapsi joutuu oman surunsa lisäksi kantamaan osan vanhempiensa surusta. Ja kaiken surun ja kriisin keskellä aikuinen avioerolapsi huomaa kantavansa yhtäkkiä suunnatonta huolta siitä, miten vanhemmat jaksavat ja pärjäävät YKSIN uusissa kodeissaan paikoissa X ja Y lapsen ollessa paikassa C. Saavatko vanhemmat yksinään vapaa-aikansa kulumaan vai itkevätkö suruaan ilman ettei kukaan pääse lohduttamaan? Puhumattakaan siitä, miten ensimmäinen joulu tullaan viettämään.

Tiedän, etten ole maailman ensimmäinen aikuinen avioerolapsi. Mutta olenko ensimmäinen, joka ottaa sen näin raskaasti? Olen nyt 26-vuotias, ja silti koen vanhempieni avioeron kipeänä ja surullisena asiana. Mitä se kertoo minusta? Enkö pysty käsittelemään vaikeuksia? Miksi en voi olla välittämättä ja huolehtimatta edes hieman vähempää?

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe