Oletko onnellinen?
Ihan sairaan vaikea kysymys?
Milloin ihminen edes on onnellinen? Milloin kaikki on riittävän hyvin, että voi sanoa olevansa onnellinen?

Minun elämässäni on paljon asioita joiden voin vilpittömästi sanoa olevan hyvin ja joista olen onnellinen. Minulla on rakastavia läheisiä, terve ja toimiva vartalo. Olen itse voinut valita asuinpaikkani ja minulla on koti jossa viihdyn.
On silti aina jotain mikä kyntää kuraa ja tuntuu paskalta.
Minusta tuntuu, että aina jollain elämän osa-alueella tyydyn vajaaseen tuntemiseen.
Jokin asia ei ole hyvin tai tyydytä mieltä sillä tasolla, että voisi sanoa olevansa täysin onnellinen. Joko työ tuntuu nihkeältä, ihmissuhteissa on harmaan viileää tai ei onnistu säästämään kesämökkiä varten. Onko ne onnellisuuden mittareita?

Onko elämä vain tyytymistä ja keskinkertaisuutta? Millainen onni on liian itsekästä? Mitä saa uhrata saavuttaakseen tasapainoisen hyvänolon tunteen? Milloin onni on maksimaalista? Voiko täydellistä onnea edes saavuttaa? Onko onnellisuus vain harhaa?
Kuka näihin kysymyksiin edes osaa vastata? En minä ainakaan.
Tuntuu, että olen elämässäni jonkinlaisessa risteyksessä. Iänkin puolesta, mutta en tarkoita nyt sitä, vaan henkisellä ja ihan käytännön tasollakin.
Esimerkiksi työssä tunnen saavuttaneeni jonkinlaisen lakipisteen. Sen tavoitteen jota joskus olen lähtenyt tavoittelemaan. Tuntuu, että työn palkitsevuus on mitattavissa enää enimmäkseen taloudellisella menestyksellä. Kuinka pitkälle se kantaa. Kuinka pitkälle sen saa antaa kantaa.

Ajattelen, että kukaan toinen ei ole vastuussa minun onnellisuudestani, enkä minä ole vastuussa muiden onnellisuudesta. Uskonko siihen? En ole varma.
Eikö muka ole itsekästä tavoitella onnellisuutta välittämättä miten se vaikuttaa muiden onnellisuuteen?

Onko järkevää tehdä taloudellisesti kannattamattomia ratkaisuja saavuttaakseen muilla osa-alueilla mahdollisesti lisää onnellisuutta?
Miten osaisin tehdä henkilökohtaisen elämän suuria ratkaisuja, kun välillä tuntuu, etten osaa tehdä arjen yksinkertaisiakaan ratkaisuja.
En osaa tehdä valintoja ja minusta tuntuu, ettei kukaan muu voi minua niissä auttaa.
Ei kukaan muu ole elänyt minun elämääni. Taistellut minun taisteluitani. Ei tuntenut minun tunteitani ja elänyt minun epävarmuudessani.
Miksi tämä elämä on niin sairaan vaikeaa?

Eräässä onnellisuuskyselyssä esitettiin kysymys, jos kuolisit nyt, olisitko tyytyväinen siihen, miten olet käyttänyt viimeiset puoli vuotta elämästäsi? En osaa vastata.
Osaan asioista olen todella tyytyväinen, osaan en todellakaan ole.
Mikä painaa vaakakupissa minkäkin verran, en tiedä.
Turhauttaa, ärsyttää, väsyttää ja tuntuu, kuin hakkaisi päätä seinään. Asiat ei etene ajatuksentasollakaan järkeviksi lauseiksi. Saati sitten käytännön elämässä.
Olisipa kristallipallo. Mutta kun ei ole.
On tyydyttävä laahustamaan siihen pisteeseen asti, ettei enää siedä nykyisyyttä, jotta muutos olisi väistämätön ratkaisu. Olipa suunta sitten mikä tahansa.

Voit seurata minu instassa @hejcki

Häpeä on tunteena todella inhottava, kiusallinen ja jopa ahdistava.
Meistä jokainen on kokenut monenlaista häpeää.
Muistat varmaan sen kaltaisen häpeän tunteen, kun ihastukselle jutellessa purkka lentää suusta tai kirkon penkissä pääsee pieru.
Joku voi muistaa ikuisesti häpeän, joka aiheutui tultuaan nolatuksi kaveriporukan edessä.
Tai ehkä tunnistat sen häpeän, joka aiheutui siitä, kun läheisesi löi sinua ensimmäisen kerran.
Uskon, että ääneen sanomalla häpeä helpottaa, ainakin hitusen.
Tunne ei ole enää pelkästään omana salaisuutena, vaan sen jakaa kanssasi joku toinen.
Häpeällisen asian kertominen on ainakin minulle ihan äärimmäisen hankalaa.
Joillekin häpeää aiheuttaneille tilanteille voi nauraa, toiset eivät koskaan ansaitse naurua.
Väkivallasta tai esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä mahdollisesti aiheutunutta häpeää ei kenenkään edes pitäisi joutua tuntea.  Sellainen tapahtuma tai tilanne ei koskaan ole uhrin syy.
Ihminen kuitenkin helposti myös uhrin asemassa kääriytyy häpeään.
Jos olet kokenut jotain tämän kaltaista, lupaathan, että haet apua.
Muistan todella elävästi sen hysteeriseen nauruun kätkeytyvän häpeän, kun ajoin autolla päin koiranhäkkiä.
Kuulostaa ehkä harmittomalta ja minuakin se nykyään naurattaa, mutta silloin olisin halunnut vaipua maan rakoon.
En itse ole koskaan harrastanut metsästystä, mutta vasta ajokortin saaneena lähdin kerran metsästysreissulle kuskiksi. Metsästäjien ollessa passissa, meillä nuotiolla hengailijoilla tuli aika pitkäksi ja sain idean lähteä ajelulle. Minä ja kaksi muuta pakkauduimme autoon ja kohta huristelimme hurjastelimme pitkin maaseudun hiekkateitä.
Vastaan tuli jyrkkä, lähes 90 asteen kurvi oikealle ja eteenpäin jatkui pikkuinen pihatie maatilan tiluksille.
Tilanne sai minut hämmentymään ja kerkesin vain tajuta, että jos tässä vauhdissa kurvaan oikealle, ajamme ojaan.
Siksipä ohjasin auton maatilan pihatielle.
Tilannenopeus oli kuitenkin huimaava, joten auto ei pysynyt hallinnassani, ja osuimme pihatien lehmälaitumesta rajaavan aitaan.
Aitaa paiskautui kumoon tolppa kerrallaan, kun auton kylki jyrmytti sitä.
Lehmille juoma-astiaksi halkaistu sininen tynnyri lensi kaaressa ilmaan auton törmättyä siihen.
Lähestyimme uhkaavasti taloa ja kauniita kukkapenkkejä joten käänsin voimakkaasti etupihan nurmialueelle ja yhtäkkiä edessämme oli koirien aidattu tarha. Vasta silloin tajusin, että minunhan pitää jarruttaa.
Nurmikko rullautui renkaiden alla, kun luisuimme kovaa vauhtia päin koirien aitausta.
Verkkoaitaus läimäytyi kumoon ja auto pysähtyi tömähtäen isoon koirankoppiin.
Koiraparat poukkoilivat vauhkona häkissä talon isännän lähestyessä autoamme.
Voitteko kuvitella sen ihan painajasmaisen tilanteen!?
Takana kumossa monta kymmentä metriä lehmäaitaa, juoma-astiat lentäneet ties minne.
Nurmikko rullalla, koirien aitaus palasina ja pihassa auto josta nousee kolme hysteerisenä kikattavaa nuorta.
Ne sadasosasekunnin aikana kasatut paniikinomaiset ajatukset riittivät muodostamaan vain sanat, miten tässä näin kävi.
Asiasta selvittiin sadan markan setelillä, hysteerisellä naurulla ja häpeällä.
Onnettomuudenhan olisi voinut välttää hiljentämällä kurviin ja jatkamalla rauhallisesti matkaa. Miten ihmeessä en tajunnut jarruttaa.
Häpeä on myös vahva opettaja. Tietyistä asioista on syytäkin tuntea häpeää ja silloin oppi menee aika tehokkaasti perille.
Usein häpeän tunne voi kuitenkin saada ihan perusteettoman suuret mittakaavat ja jopa alkaa rajoittaa elämää.
Minun autoilijan uraani tuo hysteerinen kokemus ei onneksi rajoittanut. Pahimmasta häpeästä selvittyäni otin opikseni ja höllensin aika paljon kaasujalkaa.
Oppi meni perille.
Miten sinä selviät häpeän tunteesta, anna vinkkejä? Estääkö häpeä sinua tekemästä asioita?

Voit seurata minua instagramissa @hejcki