Vapaus

IMG_6774.JPG

Olin päntännyt liikennemerkkejä, väistämisvelvollisuuksia ja muita liikennesääntöjä viikko tolkulla. Rastittanut pehmeäkantisen kirjan sivuilta lukuisia harjoituskokeita ja lukenut ohjemateriaalia.
Käteni hikosivat, kun lyijykynät ja paperiliuskat jaettiin varsinaisessa koetilaisuudessa. Jänitti onnistuisinko.
Tulokset tarkistettiin manuaalisesti ja odotin tekonahkasohvalla tuomiota.
Kaikki oikein! Olin läpäissyt testin ja saanut traktorikortin.
Ajokortteissa oli vastikään siirrytty hienoihin muovisiin kortteihin. Saman näköisiin, kuin nykyiset ajokortit, mutta kooltaan huomattavasti suurempiin. Reilusti iPhonea suurempi kortti ei ihan mahtunut taskuun, mutta hieno se oli.
Vanhempani olivat edellisvuotena ostaneet kaupungin laidalla olevan vanhan maatilan, jonne olimme koko perhe muuttaneet.
Pihapiirissä oli vanha, aikaa sitten käytöstä poistettu navettarakennus konetalleineen. Tai miksi ikinä sitä navetan yhteydessä olevaa isoa liukuovellista tilaa kutsutaan, jossa säilytetään työkoneita ja muita maatilan tavaroita.
Tuossa tallissa säilytettiin vanhaa sinapinväristä traktoria, jonka päätin ottaa kulkuneuvokseni.
Autoon ei riittänyt ikä ja mopoa ei ollut. Siispä näppäränä ratkaisin ongelman hankkimalla traktorikortin. Vapauden tunne oli huumaava, kun kurvailin pitkin kaupungin katuja.
Traktori osoittautui erittäin kelpo kulkuneuvoksi. Ystäväni mahtui kyytiin ja pääsimme itsenäisesti liikkumaan. Se riitti.
Käsikaasun pystyi kätevästi lukitsemaan mekaanisesti niin, että tärisevä traktori syöksyi eteenpäin hurjalla 40km tunnissa nopeudella ilman, että tarvitsi painaa jalalla kaasua.
Mökkireissut hoituivat tuosta vaan ja kaverille pääsi kylään mukavasti milloin mieli teki.
Sain välillä lisäksi kunnian toimia kuljettajana veljelleni, jonka piti päästä kaupungin toisella laidalla asuvalle kaverilleen.
Muuten mukavan kuljettimemme melu oli sen verran kova, että kuulosuojaimet oli oltava päässä.
Onneksi niin, sillä kuulosuojaimista oli myös muuta hyötyä.
Unohdin nimittäin kerran löysätä täysille lukitun käsikaasun, kun edessä oli risteys, josta olimme kääntymässä mökkitielle.
Ystäväni pää paiskautui melkoisella voimalla rautakarmiin traktorin kallistuessa hurjasta käännöksestä. Onneksi muovikupuinen pehmustettu
kuulosuojain oli vaimentamassa iskua ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä kahdella rattaalla kurvaavan traktorin rouhiessa hiekkatien pintaa.

Välillä minut kutsuttiin traktoreineni kyntämään jonkun puolitutun perunamaata ja välillä hinasin valtavaa peräkärryä mitä milloinkin kuskaten.
Olen varma, että kenelläkään toisella 15 vuotiaalla ei kotikaupungissamme ollut niin läyhäkkää kulkupeliä, kuin minulla.
Traktorikausi meni ohi ja tuntui jälkeenpäin kaupunkilaiselle minulle jopa hiukan nololta.
Olin 18-vuotis syntymäpäivänäni taas rastittamassa autokoulun kirjallista koetta. Nyt oli käytössä jo diakuvia ja ääninauha ja tähtäimessä ihan oikea
ajokortti.

Kortin sain taskuuni muutamaa päivää myöhemmin suoriuduttuani ajokokeesta. Molemmat läpi ensimmäisellä. Olin innoissani.
Hyppäsin auton rattiin välittömästi ja hain ystäväni ajelulle. Autogrillit, maakuntamatkailu, laskettelukeskukset ja turhanpäiväinen pärtsäily.
Tämän tästä auto pakattiin täyteen ystäviä ja köristeltiin milloin kenenkin mökille iltaa istumaan tai lähikaupunkiin kavereita moikkaamaan.
Vanha harmaa polo oli onneksi sen verran ruma ulkonäöltään, että se oli perheemme autoista usein vapaana minun käytettäväksi. Minua ei
sinapinkeltaisen traktorin jälkeen -80 luvun kottero hätkäyttänyt ollenkaan. Siellähän ei tarvinnut edes kuulosuojaimia.

Täältä tullaan vapaus!

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli

Kuka minä olen

IMG_6765.JPG

Kirjoittaminen on osoittautunut minulle luontaiseksi keinoksi jäsentää pääni sisäistä myllerrystä ja saada jonkinlaista tolkkua ajoittaiseen totaaliseen tyhjyyden tunteeseen. 

Työni on ollut vuosikaudet virallisten tekstien kirjoittamista ja erilaisten päätösten perustelua. 
Osin siitä johtuen vapaan ajatuksenvirran kuvaaminen paperille ei ole houkuttanut pitkään aikaan. Osasyynä on varmasti ollut myöskin ajanpuute pikkulapsiarjen kiemuroiden keskellä. 
Kun elämä on tuntunut olevan pelkkää juoksemista, en ole osannut rauhoittua kirjoittamisen ääreen. 
Nyt kun taloudestamme kaikki, koiraa lukuun ottamatta, ovat siirtyneet vähintään oppivelvollisuuden piiriin, on ajatus vapaasta kirjoittamisestakin taas alkanut nostaa päätään. Siitä ajatuksesta syntyi tämä blogi.
Mietin miten esittelisin itseni. 
Nimi, pituus, paino ja kengännumero kertoisi tietenkin omaa faktaansa, mutta se ei ole minun tapani kertoa itsestäni. Rakastan ihmisten tarinoita. Siksipä kirjoittelen tekstejäni aidosti vapaana ajatuksen virtana. Mitä muistoja ja tunteita ajatukset paperille piirtää. Siinä samalla voit oppia tuntemaan minua. Olkoon se tapani esitellä itseni.
Olen tammikuun lapsi. Vaikka syntymäpäiväni osuu paukkupakkasten keskelle sydäntalveen, olen henkeen ja vereen kesäihminen. Rakastan aurinkoa, lämpöä, rantaelämää, maastopyöräilyä, merta ja kesäistä rantasaunaa.
Varsinkin nuorempana grillasin ihoani surutta varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn, kun aurinko vähänkin pilkahti pilven takaa. Välillä jopa kohtalokkain seurauksin. Syvä rusketus oli kesän tärkein tavoite. 
Nykyisinkin nautin auringon lämmöstä ja rantaelämästä, mutta rusketuksen kanssa menen terveys edellä. 
Lapsuudessani miehet tekivät miesten töitä ja naiset häärivät keittiössä. Minunkin perheessäni ja lähiyhteisössämme sukupuoliroolit oli rakentuneet juuri tämän kaltaisen ajattelun mukaan.
Kaikki lapset opetettiin työhön jo pienestä pitäen. Se oli pääosin kivaa.
Pääsimme rankametsään polttopuita hankkimaan. Moottorikelkan perään oli kytketty iso metallinen reki, johon olimme kasanneet ison puupinon. Istuimme sisarusteni kanssa keikkuvan puupinon päällä isämme ajaessa kuormaa metsätien varteen, josta se peräkärryyn pakattuna kuljetettiin kaupunkiin. 
Pilkoimme metsästä kannettuja polttopuita puulämmitteiseen taloomme. Valtava suojaamaton sirkkelinterä jyrähti käyntiin ja me pienimmät kannoimme puita alakouluikäiselle veljellemme, joka ahkeroi sirkkelin kanssa.
Pitkät puurangat pilkkoutuivat pannuhuoneeseen sopiviksi pätkiksi. Siihen aikaan ei työturvallisuuteen kaikkialla kiinnitetty niin tarkkaa huomiota, kuin nykyisin. Onneksi mitään isompaa vahinkoa ei sattunut.

Minulla on lapsuudestani päällisin puolin hyvin kauniit muistot.
Kesät asuimme mökillämme kaupunginlahden rannalla ja talvet paritalossa isäni nuoruuden yhtiökumppanin perheen kanssa. Myöhemmin omakotitalossa kaupungin laidalla.
Vanhempani olivat naimisissa ja me sisarukset keskenämme ja vanhempiemme kanssa hyvissä väleissä.
Naapurustossamme asui useita muita lapsiperheitä. Joka päivä touhusimme isolla porukalla ulkona pelaten ja leikkien.
Haaveilin lapsena omasta pienirotuisesta koirasta tai mistä tahansa omasta eläimestä.
Meillä oli aina Suomenajokoira, koska isäni harrasti metsästystä, mutta se oli työkoira eikä varsinkaan pieni. Jotenkin ihmeessä onnistuin neuvottelemaan meille ajokoiran rinnalle lemmikiksi vuorotellen kanin, marsun, hamsterin ja kissan. Kissoja ja jyrsijöitä vähän pelkään nykyisin, mutta koira asuu taloudessamme tälläkin hetkellä.

Kävin peruskouluni muutaman kilometrin päässä kotoamme sijaitsevassa hyvin perinteisessä ala- ja yläkoulussa.Olin musikaalinen lapsi. Pääsinkin kolmannella luokalla musiikkiluokalle. Soitin viulua konservatoriolla ja lauloin koulun kuoroissa. Teimme näytelmiä ja musikaaleja. Nautin kaikenlaisesta esiintymisestä ja vahvasti musikaalisesta oppimisympäristöstä. 
Ihannoin ala-asteen opettajaani. Hänen taitoaan improvisoida pianolla ja hänen kykyään jo -80 luvulla käyttää hyväksyvää tietoista läsnäoloa opetukseen keskittymisen välineenä.
En tietenkään ymmärtänyt sitä mindfulnessiksi, mutta tehokkaasti se meitä energiaa pursuavia lapsia rauhoitti.
Sain ensimmäisen todellisen ystävänikin musiikkiluokalta ala-asteella. Siitä ystävyydestä hitsautui niin tiivis, että olemme edelleen läheisiä, josta olen ikuisesti kiitollinen.
Minua kiusattiin yläasteelle siirryttäessä. Ei niinkään koulussa, vaan vapaa-ajalla yhteisössä, jossa perheeni eli. 
Tunsin jo ennestään henkilökohtaisista syistä itseni usein erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Ajoittain jopa perheessäni, yhteisössämme ja koko yhteiskunnassa. Varmasti osin tästä johtuen otin kiusaamisen hyvin henkilökohtaisesti ja se söi itsetuntoani. Kiusaaminen vahvisti ulkopuolisuuden tunnetta.
Aloin kärsiä paniikkioireista.
Avoimesta, iloisesta ja esiintymisestä nauttivasta lapsesta oli tuli ahdistunut ja pelokas nuori.
En silloin osannut kertoa ahdistuksestani ja ulkopuolisuuden tunteesta kenellekään.
Minulla oli lapsuudestani kokemuksia, jossa minun käskettiin mennä tieheni, kun itkin olevani yksinäinen.

Uskoin kuulostavani naurettavalta jos kertoisin vanhemmilleni, että minut jätetään porukan ulkopuolelle. Koulussa minulla oli luokkakaverit ja vapaa-ajan pelasti musiikkiluokalta löytämäni ystävä.
Ulospäin kiusaaminen näytti varmasti viattomalta kiusoittelulta ja paniikkioireeni peitin välttelemään sosiaalisia tilanteita.
Kiusaaminen oli ryhmästä ulos jättämistä, vähättelyä ja pilkkaamista. Uskon, että he eivät edes ymmärtäneet kiusaavansa. Välillä samat ihmiset ottivat minut kaveriporukkaan, kun esimerkiksi puuttui pelaajia sählyjoukkueesta. Toisessa hetkessä itkin yksinäisyyttä polkiessani fillarillani kaupungilta kotiin, samojen kaverien eksytettyä minut kannoiltaan. Minäkin olen kiusannut, kadun sitä.
En ymmärtänyt itseäni, minua ei ymmärretty. Me emme ymmärtäneet seurauksia.
Teini-ikäisenä tutustuin uusiin ihmisiin. Minulle alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni muodostua aito ystäväporukka. Tunsin kuuluvani joukkoon.
Olin saanut todellisia ystäviä. Ihmisiä jotka eivät selvästikään edes yrittäneet kuulua massaan. Ihmisiä jotka uskalsivat sanoa ääneen mitä ajattelivat. Hekin olivat oppineet selviytymään.
En vain vielä silloin ymmärtänyt, että se oli meidän yhdistävä tekijä. Saimme kaikki olla sitä mitä olimme. Kukaan ei kyseenalaistanut, se oli ihanaa. 

Meillä jokaisella on taustamme vaikutus hartioillamme. 
Olen vuosien saattossa uskaltanut kasvaa ihmisenä enemmän siihen suuntaan, jota koen sisimmässäni olevani. 
Uskallan ajatella ja olla sellainen, kuin minulle on luontaista.
Taustaani kannan mukanani, mutta en enää taakkana. Osaan nähdä minua kipujen kautta riepotelleiden kokemusten seuraukset rikkautena. Olisin mielelläni jättänyt osan kokematta, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, minkälaiseksi olen kasvanut joutuessani selviytymään hankalien aikojen läpi. 
Olen oppinut kiinnostumaan asioista ympärilläni ja oppinut pohtimaan mitä minä todella elämältäni haluan.
Minullen on muodostunut terve itsevarmuus ja hyvä itsetuntemus.

Aion kirjoittaa tähän blogiin kokemuksistani ja ajatuksistani. Kaikesta mitä olen iloistani ja suruistani oppinut. Mitä ympärilläni olevat ihmiset minulle jatkuvasti opettavat ja mikä saa minut jatkamaan, vaikka välillä siipi kyntäisi paskaa. 

Tervetuloa mukaan!

 

Suhteet Oma elämä