Olin juuri täyttänyt 23 vuotta, kun isäni kuoli melko yllättäen. Hän oli sairastanut leukemiaa, mutta hoidot olivat vihdoin onnistuneesti ohi ja niistä toipuminen oli käynnissä.
Koko perheemme oli surun musertama ja tunsin olevani hukassa elämässäni.
Mutamaa vuotta ennen isäni kuolemaa, olin muuttanut pääkaupunkiseudulle opiskelemaan ja tein töitä opintojen ohessa.
Makasin kotitalomme yläkerrassa sängyllä ja mietin miten kykenen palaamaan yksin pieneen yksiööni ja jatkamaan arkeani.
Olin niin monen asian kanssa tuuliajolla, että selkeä ajattelu tuntui lähes mahdottomalta. Tunsin voimakasta tarvetta saada etäisyyttä kaikkeen.
Isän hautajaisissa juttelin serkkuni kanssa, joka kertoi olevansa lähdössä kesäksi töihin Ruotsiin. Hän houkutteli lähtemään mukaan.
Voisimme hommata yhteisen asunnon ja viettää rennon kesän Tukholmassa.
Kymmenen vuotta minua vanhempi veljeni oli mennyt parikymppisenä naimisiin ruotsalainen naisen kanssa.
Olin siitä johtuen kuullut ruotsinkieltä pienestä pitäen ja haaveillut joskus osaavani kommunikoida veljeni vaimon kanssa hänen äidinkielellään.
Olin todella inspiroitunut oppimaan ruotsia. 
Serkkuni tarjosi madallettua kynnystä ottaa irtiotto nykyisestä elämäntilanteestani. Se tuntui huojentavalta vaihtelulta.
Tartuin tilanteeseen ja päätin lähteä. En vain kesäksi, vaan pidemmäksi aikaa. Kukaties loppu elämäkseni.
Minulla ei ollut minkäänlaisia kontakteja Tukholmaan. En omistanut internettiä, enkä edes tietokonetta.
Puhelimista puhuttiin kännyköinä ja kännykät olivat Nokian näppäinpuhelimia, joissa matopeli oli monimutkaisin toiminto.
Olin kuullut erään kaverin kaverin työskentelevän Tukholmassa ja sain jostain haalittua käsiini hänen työpaikansa yhteystiedot.
Paperiversiona ilmestyvässä Helsingin Sanomissa oli siihen aikaan rivi-ilmoituksina vuokrattavia asuntoja ja niiden joukossa, kuin ihmeen kaupalla, asunto Tukholmassa.
Asuntoa alivuokrasi Suomessa vaihto-opiskelijana opiskeleva ruotsalainen tyttö. 
Kömpelöllä ruotsin kielen taidollani sain kuin sainkin vakuutettua tytön vuokraamaan asunnon minulle ja serkulleni kesän ajaksi.
Pidemmän ajan asunnon järjestäisin sitten paikanpäällä.
Olin irtisanonut vuokra-asuntoni, pakannut vähäiset kalusteeni varastoon ja olin valmis lähtemään. 
Rinkkaan ja laukkuihin pakatut kamat mukanani astuin laivaan ja varmana valoisammasta tulevaisuudesta suuntasin kohti Tukholmaa.
En voi vieläkään käsittää miten saatoin olla niin holtiton, etten ollut etukäteen huolehtinut erästä pientä sivuseikkaa.
Vuokraamamme asunto vapautuisi nimittäin vasta kahden viikon kuluttua siitä, kun minulla alkaisi työt uudessa työpaikassani.
En tuntenut kaupungista ketään enkä itse kaupunkia olenkaan ja sen lisäksi kielitaitoni oli surkea. Osasin lähinnä maitopurkista oppimani öppnas här.
No ehkä vähän enemmän.
En kuitenkaan esimerkiksi tunnistanut Pressbyrån:ia (r-kioskin tyyppinen) resebyrå:sta (matkatoimisto).
Kuulosti vähän samalta.
Helteinen Tukholma tervehti uutta asukastaan, kun heräsin konferenssihuoneen lattialta muutaman tunnin unien jälkeen aamu varhaisella laivan
saapuessa satamaan. En ollut viitsinyt tuhlata rahojani hyttiin, kun kokoustiloissa pystyi majoittumaan ilmaiseksi. Kätevää.
Väliaikaismajoituksen löytäminen osottautui olettamustani haasteellisemmaksi.
Edulliset hostellit olivat tupaten täynnä ja kaikissa kiertämissäni hotelleissa oli vain budjetilleni kohtuuttoman hintaisia huoneita vapaana.
Paperikartan turvin suunnistaminen ja ilman bussilippuja liikkuminen oli paitsi hidasta, myös aika toivotonta. Sitä paitsi rinkkaa, selkäreppua ja
pinkeäksi pakattua urheilukassia oli hankala raahata mukana koko paahtavan helteisen päivän.
Enhän tietenkään hassannut rahaa säilytyslokeroon, kun sen sijaan saatoin ostaa tupakka-askin.
Päivä kaartui iltaan ja epätoivo alkoi hiipiä sinnikkääseen mieleeni. Katselin jo puistojen suojaisia paikkoja ja rakennusten syvennyksiä.
Mietin jos hankkisin makuupussin, niin voisinko kahden viikon ajan raahata omaisuuteni työpaikalle ja illalla takaisin puistoon.
Tuntui aika epävarmalta, varsinkin jos sataisi vettä.
Epätoivoissani rohkaistuin onkimaan saman kaverinkaverin yhteystiedot, jonka työpaikalle olin jo änkeytynyt töihin ja kuinka ollakaan hän suostui
majoittamaan minut yhdeksi yöksi asuntoonsa.
Olin ehkä niin surkea ilmestys, että loppujen lopuksi tämä pelastava enkeli otti minut hoteisiinsa koko kahden viikon asunnottomuuden ajaksi.
En ikinä unohda sitä vieraanvaraisuutta.
Olin saanut ensimmäisen ystävän uudessa maassa.
Elämä Tukholmassa avasi minulle uudenlaisen maailman. Lämmöllä muistelen sitä aikaa ja ihmisiä joita tapasin.
Sain fantastiset työkaverit jotka saivat minut työpäivän ajaksi unohtamaan suruni ja ahdistukseni. Jotka kestivät tyhmät vitsini ja sen, että lähes joka
päivä saavuin töihin, jos en myöhässä niin ainakin viimetingassa. Olen parantanut tapani, uskokaa vain!
Sain pitkäaikaisia ystäviä joiden kanssa jaoin paljon elämästäni ja joiden kanssa vietettiin hulvattoman mieleenpainuvia päiviä, iltoja ja öitä.
Valvottiin arkiviikolla niin myöhään, että aamulla joutui muutaman tunnin yöunien jälkeen juosta kyyrylaukkaa juna-asemalle ja typerä kuljettaja ei
odottanut, vaikka näki, että juoksin tosi kovaa.  
Jatkuvassa kielikylvyssä opin ihmeen nopeasti ruotsia.
Olin ylpeä, kun ensimmäisen kerran eräs kantaruotsalainen arvuutteli murteestani päätellen,
olenko eräästä Norlannin kunnasta kotoisin. Ilmeisesti kielitaitoni oli todellakin kehittynyt, eikä ihan ralliruotsia kuitenkaan.
Se aika teki minulle todella hyvää.
Vanhoja tunkkaisia ovia sulkeutui takanani ja olin valmis avaamaan uusia tilalle.  Opin paljon itsestäni ja itseluottamukseni kasvoi.
Sydämeeni oli lyöty lähtemätön leima, tuota maata, kaupunkia ja ihmisiä kohtaan.

Upea kesä meni, serkkuni palasi Suomeen opintojensa pariin ja minä muutin punaiseen pihamökkiin josta olin saanut itselleni pitkäaikaisemman asunnon.
Eräs uusi ystäväni kysyi minulta, yhtenä talvi-iltana sauhutellessamme tupakkaa asuntoni edustalla, mikä on minun tähteni.
En ollut kuullutkaan moisesta.
Hänen mukaansa kaikkien tulisi valita taivaalta oma tähti. Tähti kulkee aina mukana, sille voi kertoa huolensa tai jakaa ilonsa. 
Ajatus oli hieman outo, mutta kiinnostava.
Pimeässä yössä tuijotimme tähtitaivasta ja etsimme sopivaa tähteä.
En tunne kovin montaa tähtikuviota, mutta Otavan tunnistan. Jos katsoo oikein tarkkaan, voi havaita kauhanvarsi osuuden toisen tähden vieressä ihan
pienen, himmeän tähden.
Ajattelin, että se oli niin vaatimaton ja himmeä tähti, ettei kukaan varmaan ollut kiinnittänyt siihen huomiota ja valinnut sitä.
Päätin, että se olisi minun tähteni.
Vaikka en usko esimerkiksi horoskooppeihin tai astrologiaan ylipäätään, enkä pidä yliluonnollisia asioita uskottavana, tuntui tuo tähti
merkitykselliseltä.
Olisi ollut sama, vaikka se oli ollut maasta poimittu kivi, mutta symboolina se tuntui tärkeältä.
Siitä muodostui minulle kohde, jolle saatoin huokaista huoleni. Se olisi mukana joka paikassa, minne ikinä maailmassa menisin.
Joskus kerroin sille ajatuksissani asioita, joita olisin halunnut kertoa isälleni. Joskus hain siitä tsemppiä yksinäiseen hetkeen.
Vielä nykyäänkin, viidentoista vuoden jälkeen, saatan vilkaista illalla taivaalle ja etsiä tuon himmeän tähden.
Joskus pysähdyn katsomaan tähteä pidemmäksi aikaa ja muistelen aikaa Ruotsissa, elämääni, isääni. Tähti on aina hyvin vaisu ja himmeä.
Kerran sitä katsellessani se yhtäkkiä ihan kuin tuikahti todella kirkkaasti.
Olin hetken ihan varma, että isä lähetti jonkin viestin minulle sen kautta.  No, ainakin se sai minut hetkeksi hymyilemään.
Välillä unohdan tähden kokonaan pitkäksi aikaa ja yhtäkkiä huomaan sen taas tuikkimassa taivaalla himmeää valoaan.
Joka kerta, kun etsin Otavan kauhanvarsiosan toisen tähden vierestä pikkuruisen himmeän tähteni, mukavat muistot tulvahtavat mieleeni ja hymyilen
sille Heikille, joka nuoruuden intoa puhkuen tallusti Tukholman katuja.
Kokeilepa löytää mun tähti. Kerro kommentissa löysitkö. 🙂