Jumpassa anorektikon kanssa

Armybissä piti valita pari. 

Parikseni osui tyttö, jota laihempaa en ole koskaan nähnyt. Hän oli kuin kaksikymppinen nainen ala-asteikäisen lapsen vartalossa. Tunti oli hyvin ahdistava.

Meidän piti tehdä muun muuassa vastavetoja: kun minä vedin tankoa, pari vastusti, sitten toisin päin. Lopputulos oli surkea. Kun minä kiskoin, tyttö lenteli holtittomasti mukana, mutta omalla vuorollaan tempoi niin paljon kuin luisevilla käsivarsillaan ja piinkovalla tahdonvoimallaan pystyi. Ja se oli aika lujaa.

Koko tunnin ajan minulla oli paha mieli. Toisaalta tahdoin jumpata täysillä, ja ärsytti, ettei toisesta irronnut juuri tehoja. Mieltä ei myöskään kohottanut norsuolo, joka iskee yleensä vain Aasiassa sirojen pikkuihmisten keskellä. Ne olivat kuitenkin pikkutekijöitä suurimman ahdistuksen rinnalla. Kaikkein hirveimmältä tuntui edistää toisen kuihtumista ja kokea jokaisella kiskaisulla syyllisyydentuntoa kaloreista, jotka tytöltä anasti.

Sitä vain tahtoisi niin kovasti auttaa ventovierastakin jotenkin, estää tulemasta jumppaan, estää liikkumasta, pakottaa terveeksi. Mutta sitten tullaan taas siihen, että aikuinen ihminen saa tehdä mitä lystää, ja että toista ei voi parantaa.

Kamalaa, kamalaa, kamalaa.

Toivoisinkin, että jumppa olisi eettisistä kysymyksistä vapaa alue, jossa saisi painia rauhassa vain pariaan, ei Jaakobia vastaan.

Kuva: Pirita