Kehitysvammaiset ovat myös ärsyttäviä

 

Atlas Saarikosken kirjoitus Kehitysvammaisille kuuluu kaikki on äärettömän kaunis ja tärkeä.

Vaikka allekirjoitan näkemykset, yhteen seikkaan on pakko takertua.

Vammaisten glorifiointi on ärsyttävää, sillä se rajaa vammaiset yhdeksi ihmistyypiksi. Vammaisuus ei pelkästään ole Saarikosken sanoin ihmeellistä, kaunista ja poikkeuksellista, vaan myös rumaa, tylsää ja tavanomaista.

Vaikka moni vammaisista on iloisia ja sydämellisiä, moni on myös ahdistuneita ja neuvottomia. On ärsyttäviä vammaisia, on tyhmiä vammaisia. 

Kuten Saarikoski tiivisti, kehitysvammaiset kokevat maailman eri tavalla: omalla tavallaan. Haluankin korostaa, että se oma tapa voi olla myös jotain muuta kuin kaunista ja kivaa.

Itse olen syyllistynyt vammaisglorifiointiin siskokirjoituksissani. Niinpä nyt kerron, mikä kehitysvammaisessa siskossa ärsyttää.

Emilia nurisee. Vaikka olisi tehty kaikki mahdolliset lempipuuhat, käyty Marimekolla, kirppiksellä ja kiinalaisessa, Emilia valittaa, ettei menty Citymarkettiin. Kun syödään suklaata ja pitsaa, siskoa harmittaa, kun ei ole kokista.

Tuntuu, että mikään ei riitä.

Emilia on laiska. Kun hän aloitti uudessa koulussa, nopeasti ilmeni, että häneltä sujuu vaivatta maidon kaato ja moni muu asia, joista hän oli vuosia sinnikkäästi väittänyt, ettei osaa. Hemmetin opportunisti.

Emilia juttelee mielellään, mutta hiljaa. Muiden kuin perhejäsenten on vaikea saada selvää epäselvästä mupatuksesta. 

Häntä kiinnostavat erityisesti käytännön asiat: mitä toinen on syönyt, missä nukkunut, mistä ostanut päällään olevat vaatteet. Kun yrittää kysyä jotain muuta, lähes poikkeuksetta vastaus on en tiedä. 

Emilia on myös itsepäinen. Kerran hän ei halunnut lähteä retkeltä kotiin, kun Millin ja Mollin katselu oli kesken. Tarvittiin kolme aikuista, jotta vastaan haraava sisupussi saatiin invataksiin.

Pähkinänkuoressa: Emilia osaa olla ärsyttävä, hankala, itsepäinen ja vaikea.

Onhan hänellä tunteet. 

Ja se on oleellista. Vammaista ei saa rajata laatikkoon, jossa ainoa tapa tulla hyväksytyksi on olla suloinen, nauravainen höppänä.  Sillä, että myöntää vammaisen kielteiset tunteet ja piirteet, myöntää myös hänen inhimillisyytensä. 

Se ei tee vammaisen elämästä yhtään vähemmän arvokasta.

Kuva: Julia Pott