Vielä sananen matkustamisesta

Vuosi sitten palasin Aasiasta kotiin. Odotin viimeistä lentoa Pariisin kylmällä Charles de Gaullella, villasukat varvassandaaleissa. Palellessani kirjoitin matkastani listan. Tässä siitä pieni osa.

Itkin vähän, rakastin paljon ja luin kymmeniä kirjoja. Uskalsin hypätä vesiputoukseen ja matkustaa yksin Kambodzan läpi, pulitin dollarin polkupyörästä ja huoneesta, pelkäsin ja turhauduin, kuuntelin ruotsalaistytön laulua kynttilöiden keskellä, viidakossa, ja mietin, että koko maailmasta olen juuri tässä hetkessä. Ajoin melkein apinan päälle ja lehmikolarin. Olin kuumeessa ja sairaalassa ja pisamilla, kirjoitin sekavaa päiväkirjaa, tulin syödyksi, syötetyksi, pussatuksi ja palaneeksi, makasin rannalla, hyttysverkossa ja yöbussissa, kyllästyin riisiin. Lähdin kädet tyhjinä niin että käsiin mahtui taas.

 

Huomenna istun taas lentokentällä. Se on ihanaa, mutta myös turhauttavaa. On sääli, että nyt kone ei lennä kauas. Ettei suunta ole jälleen Aasia, tai Etelä-Amerikka, jonne välivuosi numero kahden piti minut viedä. On surullista tajuta, ettei jokainen matka voi tuoda lehmikolareita ja pisamia ja dollarin polkupyörää.

Minulla oli aiemmin kolmen matkustuskliseen trio, jonka halusin toteuttaa: matkustaminen yksin, pelkillä käsimatkatavaroilla ja ilman paluulippua. Viime matkoillani toteutin ne kaikki, joten ehkä minua vain hämmentää.

Ehkä minusta on outoa, että noista hölmöistä ja onnellista kuukausista on kulunut jo vuosi, että vuodessa minusta tuli yliopistossa opiskeleva pälli, joka pölyn ja hyttysten sijasta matkustaa fiinien kaupunginosien keskelle. Kaksikymppisenä tahtoisi tarpoa mudassa, ei juoda ylihintaista lattea.

Onneksi yksi asia lohduttaa. Vaikka huominen Kööpenhamina ei ole Rio de Janeiro, se ei ole myöskään Helsinki.

882 kilometriä. Se on edes alku.