Shoppaus on sairaus

 

&

=

 

 

”Vaikka kaikki tekstiili- ja vaatetehtaat lopettaisivat toimintansa, maailmassa olisi tarpeeksi vaatteita pukemaan kaikki ihmiset vielä monen sukupolven ajaksi.”

 
”Tällä hetkellä 90 prosenttia maasta otetuista resursseista muuttuu jätteeksi jo kolmen kuukauden sisällä.”

 

Uusin Basso (04/2011) puhuu asiaa ja ahdistaa.

Miika Särmäkarin ja Natalia Mustosen juttu Käsityön aika kertoo monta faktaa, jotka jokainen saisi luvan sisäistää.

Oleellinen tiivistyy hyvin lauseeseen: Pukeutuminen on selviytymistä. Muoti sen sijaan on ideologia tai uskomus, jota esitetään vaatteiden avulla.

Minulla olisi kaino pyyntö: shoppailijat, voisitteko hankkia paremman ideologian? Onko kelläkään käynyt mielessä, että itseään voi ilmaista muullakin kuin acnehmcos-rimpsulla? Se on hurjaa, mutta totta.

Jatkuva shoppailu ei ole pelkästään ajattelematonta: se on karseaa, piittaamatonta ja järjetöntä. Jo sanana se on kuvaava. Shoppailu ei ole ostamista, vaan ostostelua, kauppojen kiertämistä ja materian haalimista.

Miten hitossa jokin niin sairas asia voi olla niin normaalia?

Olen kyllästynyt tähän yleiseen illuusioon siitä, että jatkuva kuluttaminen on ok. Ei se ole.

Olen niin kiukkuisessa tilassa, etten ehkä Lily-aikani vielä kertaakaan. Olen toki aiemminkin puhissut muotiblogidiskursseista ja klassikkovaatteista, mutta ne kritisoivat ennen kaikkea ilmentymiä, eivät järjestelmää niiden takana.

En yleensä pidä mustavalkoisuudesta enkä silmittömästä paasauksesta. Tiedän kuulostavani ekologisen herätyksen saaneelta ysiluokkalaiselta, mutta ei voi mitään. Nyt on vain sellainen olo.

Siis: shoppailijat, järki käteen.

Koska koko pirun läntinen maailma tukee kuitenkin arvojanne, voitte jättää tämän ulinan huomiotta, kuten myös ajatukset teollisuuden saasteista, vesihukasta ja työoloista. Ja fatkat jutun alussa.

Minua vain kiinnostaisi tietää, millä ihmeellä perustelette arvomaailmanne? Koska muutkin tekevät niin? Koska pienellä kiinalaisella ja paskaisella maapallolla ei ole mitään väliä? Koska on kivaa olla soma ja helppoa elää ajattelematta?

Materian kyllästämä elämä ei ole mielestäni oikeaa elämää, vaan elämän leikkimistä. Se on kuviteltu turvallisuudentunne, jonka ansiosta tuntuu, että hetken elämä on täyttä ja hyvää ja itse hieman parempi. Joka kerta uudestaan.

Se on vastuun välttelemistä.

Minulla on ystävä, joka on ihana ihminen, mutta kulutustottumuksiltaan täysin tolkuton. Viime alennusmyynneistä hän kahmi vaatteita sovittamatta. Kun osa paljastui kotona epäsopiviksi, ne pääsivät kirppissäkkiin. Päivän ostamisensa jälkeen. Sairasta.

Minulla on myös ystävä, joka osti vuokransa hintaisen merkkilaukun. Kuukautta oli vielä valtaosa jäljellä, eikä ystävälläni ollut rahaa ruokaan. Miksi pidetään suloisena ja hyväksyttävänä, että jokin mieletön brändi ja logo on tärkeämpää kuin syöminen?

Miksi asioita ostetaan haluamisen, ei tarvitsemisen takia? Ja miksi ihmiset haluavat niin paljon?

Ei minua haittaa, että monille muoti on inspiroiva ja tärkeä asia, enkä itke joka kerta, kun halpaketjun muovipussi kävelee vastaan. Kaiken vain voisi tehdä kohtuudella.

Seuraavan ostaostaosta-biitin sijasta pyydän teitä katsomaan Sotakuvaajan. Se ei ole pastellivärinen eikä turvallinen tai ihana, se on brutaali ja surullinen ja intohimoinen ja älykäs. Siinä valokuvaaja James Nachtwey sanoo, että jokaisen ihmisen pitäisi kerran elämässään nähdä, kuinka kranaatinsirpale repäisee ihmisen jalan irti.

Niin minustakin. Jotain rajaa kaikkeen.

Kuvat: Fashiolista & Dancing with Shadows