Lempikliseesi?

 

 

Tänään se tuli taas todistetuksi: kliseet ovat ihania.

Se, joka väittää, ettei rakasta yhtäkään klisettä, on valehteleva houkka.

Ehkä niistä ei ole paskamaisimpina hetkinä juurikaan iloa, eikä ainakaan, jos ne sanoo joku ulkopuolinen paviaani. Hyvä esimerkki on Sanumaria, joka on joutunut ääliömäisten neuvojen uhriksi enemmän kuin on reilua kellekään.

Mutta sopivina hetkinä ja itsepsyykkauksena: voilà!

Ehdoton lempikliseeni on klassikko, jonka mukaan asioilla on tapana järjestyä. Kiitos iskä, se todella toimii.

Tykkään myös ajatuksesta, ettei kukaan ole löytänyt uusia maita kadottamatta ensin rantaa näkyvistä.

Niin imelää, niin lohdullista.

Elämänkriiseissä luon lämpimän ajatuksen muotiteollisuudelle ja Karl Lagerfeldille, joka on sanonut, että change is the healthiest way to survive.

Kaikkia suosikkikliseitäni yhdistää se, että ne pelkistävät vaikeat asiat hyvin yksinkertaisiksi: ne ovat hampaanpuremista verbaalisessa muodossa.

Sillä on vielä yksi, täysin tasoton puserrus, jota ilman ihmissuhteista ei vain voi selvitä elossa: mä vihaan miehiä (caps-lock + pontevan rääkyvä nuotti). En tiedä mikä taika tuossa suositussa, alkukantaisessa ja typerässä lauseessa on, mutta se tepsii joka kerta paremmin kuin Eva Cassidy ja trio-jäätelö.

Onko lisää kliseitä, joiden ansiosta olette selvinneet elämästä hengissä?

Kuvat: Cherry Blossom Kiss & Whims and desires, koska kerrankin oli perusteltua etsiä kuvat weheartitistä.