Onko journalismi hirveä alavalinta?

”During my years of undergrad I began to hear that journalism was becoming more competitive. But, naive as I was, I thought that meant I’d be OK: as long as I worked hard, I could compete.”

Kanadalaisen Alexandra Kimballin essee tökkäsi. Hän kirjoittaa Hazlittissä siitä, kuinka journalistina työskentely on muuttumassa etuoikeudeksi.

Kun harjoittelut ovat palkattomia, niihin on varaa vain hyvätuloisilla. Tai jos saa perinnön, kuten Kimball.

Suomessa tilanne eroaa toki Kanadasta sillä, että valmistuessa ei tarvitse huolehtia opintoveloista ja pakollinen harjoittelu on usein palkallinen.

Essee kuitenkin herätti minut pohtimaan jälleen kerran, millainen ala journalismi oikein on.

Koska olen vasta opintojen alussa, en osaa sanoa, millaiselta ala näyttää vanhojen tekijöiden silmin. Opiskelijasta se näyttää kuitenkin aika hurjalta.

 

Irtisanomiset. Avustajasopimukset. Median kriisi. Höpölöpöuutiset. Luennoitsija, joka sanoo, että vaikka ennen nuristiin pätkätöistä, meille ne ovat luksusta.

Ei ole ihme, että yliopistokaverini ovat huolestunutta porukkaa. Moni miettii, tuliko tehtyä vikavalinta, jos töitä ei ikinä löydykään.

Minä mietin sitäkin enemmän, millaista siellä töissä oikein on.

Onko toimittajan työ oikeasti muuttumassa niin kiireiseksi, epäreiluksi ja ankeaksi kuin saa kuulla? Imevätkö suuromistajakapitalistipaskiaiset selkänahasta viimeisetkin limat? Päädymmekö kaikki paiskimaan kaksinumeroisia päiviä huhheikikkelikalle-otsikoiden parissa?

Kimballin esseessä ikävää on etenkin ylläoleva kohta, jossa hän kirjoittaa opiskeluajan ajatuksistaan. Kuinka hän luuli, että vaikka kilpailu on kovaa, riittää, että on hyvä. Että jos tekee kamalasti töitä, pysyy kyllä pinnalla.

Mutta ei se riittänytkään.

 

Se pelottaa, sillä minä luulen yhä niin.

Tähän asti kokemukseni journalismista ovat olleet pelkästään hyviä. Tietenkin on eri asia työskennellä friikkuna opiskelujen ohessa kuin täysipäiväisenä toimittajana, mutta silti ristiriita tuntuu turhan suurelta.

Tämä, Minimalen, on töistäni keskeisin, sillä tällä minä elän. Ja tämä on aivan ihanaa. Lilyn kautta olen tutustunut upeisiin kollegoihin, rutinoittanut kirjoittamistani ja sponsoroinut soijamaitoni.

Muissakin toimituksissa ilmapiiri on ollut kärsivällinen ja lämmin. Työ on tuntunut hyvältä. Tuntemani toimittajat ovat älykkäitä, kultaisia ja avoimia ihmisiä.

 

Milloin siis kaikki muuttuu kamalaksi?

Milloin joustava, miellyttävä ja inspiroiva työ muuttuu kyyniseksi kilpailuksi ja Game of Thrones -henkiseksi mäiskinnäksi? Milloin naiiviuteni karisee ja ymmärrän saman, minkä ilmeisesti niin moni toimittaja ennen minua?

Ovatko opiskeluvuodet viimeinen aika, jolloin voi elätellä illuusiota, että journalismi on hyvä alavalinta?

Kuva: Denise Nestor