Kipu, jota ei käsitä

Olen miettinyt viime päivinä paljon kipua.

Viilsin leipäveitsellä etusormeni auki. Syvä haava halkaisee puolet kynnestä ja sormenpäästä.

Sitten putosin kiivetessä ja iskin kyynärpääni seinään. Liikuttaminen tekee kipeää.

Kivut vaikeuttavat kaikkea: etenemistä, nukkumista, tämän jutun kirjoittamista. Ikävintä on kuitenkin jatkuvan jomotuksen aiheuttama tunneskaala. Pitäisikö mennä lääkäriin? Palautuuko sormi ennalleen? Milloin pääsen taas juoksemaan?

Psykologi C. Richard Chapman määrittelee kivun osuvasti sanomalla, että vaikka kipua voidaan kuvata aistihavaintona, se on ennen kaikkea voimakas negatiivinen tunnetila.

Sitä se juuri on, ja siksi minua helpottaa, että olen kivusta kartalla. Tiedän sen syyt ja lääkkeet. Vaikka nyt ärsyttää, lopulta kipu hellittää ja unohtuu. 

On kuitenkin ahdistavaa ajatella, ettei kaikilla ole niin.

Ensinnäkin: Miten ihminen voi selvitä paikoissa, joissa kipuun ei saa apua? Kun on liian köyhä tai kaaoksessa? Kun sormikivun sijasta koko käsi repeää irti ja kyynärpään lävistää luoti?

Entä: Sattuvatko valtavat kivut, kuten räjähdys tai puukottaminen, aivan hirveästi, vai suojaako niissä shokki?

Tai: Miten ihminen kestää, kun kipu pitkittyy? Eikö kroonisesta kivusta sekoa?

Ja kaiken kaikkiaan: Miten ihminen kestää?

Kuva: Thomas Hawk