Ohituksia ylämäessä ja muita älyttömyyksiä

Aussipoika oksentaa, minä itken.

Bussi on ohittanut jo kauan sitten pelottavan nopeuden rajan. Nyt kaahataan hengenvaarallisesti. Hiekka pöllyää, kuopat iskevät ihoon ja olen aivan varma, että kuolemme kaikki.

Vaikka rakastan matkustamista, konkreettinen matkanteko on usein aivan perseestä.

Täällä on aivan normaalia ajaa kaatosateessa, vaikka pyyhkimet eivät toimi, ja tuulilasi on niin säröillä ja huurussa, ettei siitä näe läpi. On ok ohittaa ylämäessä, änkeä etupenkille neljä ihmistä ja mutkitella ojia myöten. En edes mainitse kypärien ja turvavöiden puuttumista, koska se olisi jo naiivia.

Kestän kyllä, että matkustaminen on hikistä, inhottavaa ja väsyttävää. Kestän, että sylissäni istuu alaston lapsi ja pääni päällä kana, että bussit hajoavat ja ihmiset huutavat, mutta en sitä, että joudun joka kerta pelkäämään henkeni puolesta.

Vaikka kaikki muu on asenteesta kiinni, helvetilliseen ajotapaan en totu koskaan.

Kuvat bussimatkalta, joka 8 tunnin sijaan kesti yli 20 tuntia.