Miksi me rakastamme ruotsalaisuutta?
Kom-teatterin Vadelmavenepakolainen oli ihana. Vaikka pidän kirjaa yhä parempana, näytelmä onnistui kiteytettämään traagishauskan tunnelman tarkasti ja hyvin.
Koska olen huono teatterikielessä, jätän itse kritiikin asiantuntijoille. Tahdon kuitenkin takertua hieman teemaan.
Tarina kertoo siis suomalaisesta miehestä, joka tahtoisi olla ruotsalainen. Hän palvoo Palmea, kansankotia ja Abbaa kiihkeästi ja kovaa.
Niin ystäväpiirinikin. Vaikka kaipuun kohteet eroavat, vimma on sama. Kaikki, mihin länsinaapurin kultainen kosketus yltää, on kertakaikkisen ihanaa: ruotsalaiset miehet, pianouikutukset ja blogitytöt pesevät suomalaiset mennen tullen. Kieli, estetiikka ja elämänlaatu tuntuvat olevan kaikin puolin somempia kuin täällä.
Miksi kummassa me kaipaamme ruotsalaisuutta niin kipeästi? Onko syy historiassa, maantieteessä vai mentaliteetissä? Tai ilmastossa, sosiaalipolitiikassa, geeniperimässä? Onko kaiho synnynnäistä vai opittua?
Tätä kaikkea pohdin nyt, kun olen kääriytynyt Filippa K-paitaan ja kuuntelen Melissa Hornia samalla, kun etsiskelen edullisinta vesitietä Tukholmaan.
Katala kaipuu.
