Afgaanityttö joukossamme

 

Ystävä kertoi minulle tarinan. Se ansaitsee tulla kerrotuksi myös teille. Se on aika pitkä ja lähtee hitaasti, mutta lukekaa silti.

”Olin tänään sellaisessa mediakasvatusseminaarissa.

Siellä esiteltiin yhtä animaatioprojektia, jossa oli ollut animaatiotaiteilija työskentelemässä maahanmuuttajanuorten kanssa.


Se taiteilija oli itse paikalla ja kertoi projektista. Sitten sen jälkeen puheenvuoron piti ryhmässä mukana ollut afgaanityttö, 
sellainen lukioikäinen.


Ja se piti aivan mielettömän puheen!


Sen molemmat vanhemmat olivat kuolleet sodassa, kun se oli 4-vuotias ja sitten se oli muutaman vuoden asunut jossain epämääräisissä olosuhteissa. Sitten se oli päässyt Suomeen lopulta, muistaakseni suoraan seitsemännelle luokalle.


Se kertoi kuinka vaikeaa oli ollut olla ulkomaalaisena Suomessa, kuinka suomalaiset tuntuivat etäisiltä ja kovilta 
ja sillä oli kavereina vain muita ulkomaalaisia.
 Tyttö kertoi olleensa jo yläasteella koko ajan koulussa tosi hyvä, usein luokan paras. Sai kokeista kymppejä ja ysejä ja sai stipendejä, mutta se ei auttanut saamaan kavereita.

Sitten yhtenä päivänä se ja sen kaverit olivat saaneet kutsun johonkin tällaiseen animaatioprojektiin, 
jossa tutustuttiin johonkin suomalaiseen esihistorialliseen paikkaan ja keksittiin sinne sijoittuva animaatioelokuva.


Ja silloin – hän kertoi – kaikki jotenkin muuttui.

Se oli ensimmäinen kerta, kun joku oli kiinnostunut hänen mielipiteistään.
Häneltä kysyttiin, mitä hän haluaisi tehdä,
 mitä värejä hän haluaisi käyttää.
 Ja kun mentiin yhdessä jätskille, ohjaaja ei vain ostanut halvinta jätskiä vaan he saivat itse valita mitä haluaisivat.


Heitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia.


Tyttö kertoi lopuksi tajunneensa, kuinka ihania suomalaiset oikeasti ovat, vaikka yrittävätkin piilottaa sen.
”

Kuva: Sketchbook