Ei yliopistoon, vaan amikseen

”1990-luvun alussa syntyneet lapset ovat jonottaneet päiväkotiin, ahtautuneet luokkiin, täyttäneet harrastusryhmät ja taloyhtiöiden pihat. Nyt kun he pyrkivät jatko-opintoihin, tuntuu, että heitä on joka jonossa liikaa.”

 

Ystäväpiirissäni on pamahdellut viime päivinä iloisia uutisia, kun moni on saanut opiskelupaikan. Hankenin tai Haaga-Helian sijaan tie vie kuitenkin Heltechiin. Ylioppilasystävistäni tulee amiksia.

Miksi?

Martta Niemisen osui lakkiasten alla Helsingin Sanomissa asian ytimeen. Meitä 90-luvun alussa syntyneitä on liikaa. Vain kolmannes meistä saa paikan yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta ja yhä useampi ylioppilaskin päätyy ammattikouluun.

Minua tämä hämmentää. Ymmärrän ehdottomasti tarpeen opintotuista, itsensä kehittämisestä ja turvasta, kun on ainakin jokin opiskelupaikka. Mikään oppi ei mene hukkaan ja amisaikanakin voi pyrkiä korkeakouluihin, ja niin edelleen. Mutta silti.

Kuvio tuntuu hölmöltä. Koulutus ei etene ylöspäin, vaan toisen asteen jälkeen koittaa toinen toinen aste. Yksilölle se voi olla ok, mutta voiko yhteiskunnan kannalta olla järkevää, että lalliin lukiokoulutuksen saaneet älykkäät ja lahjakkaat ihmiset joutuvat uudestaan saman tason kouluun? Se kuulostaa aivan älyttömältä.

Tulevat amisystäväni ovat paikoistaan onnellisia, muttei kenelläkään kyse ole ykköstoiveesta. Kukaan ei olisi tahtonut hartaasti ja kovaa ammattikouluun, vaan paikka on eräänlainen turvasatama kovan kilpailun tuoksinnassa.

Kun kuulin keväällä heidän hakuaikeistaan, suhtauduin niihin hieman huvittuneesti. En uskonut, että oikeasti paluu toiselle asteelle voisi olla kellekkään varteenotettava tai välttämätön vaihtoehto. Nyt uskon, että monelle se on.

Ja se on aika turhauttavaa.

Kuvat: Fredrikson