Haluan huutaa

”Vasta Suomessa ihmettelemme: miksi me emme huutaneet?”

Olen kateellinen.

Kun Tanskan Christianiassa koittaa alkuilta, ihmiset saavat huutaa. Kotona, kaduilla, kuppiloissa. Tai ainakin saivat vielä kuusi vuotta sitten, jos Voiman repparia on uskominen.

Jutun lukemisesta ja vapaakaupunkivierailusta lähtien olen ollut järkyttynyt, miksei kaikkialla päde sama diili. Tiettynä kellonlyömänä saisi karjua ulos kaikki vihansa ja ilonsa, niin kovaa kuin ikinä sietää.

Ja jos kellonajasta ei päästäisi sopuun, myös huutopisteet menettelisivät. Eristetyille, koirapuiston tapaisille länteille voisi mennä mylvimään perheen, ystävien tai oman surkean sielunsa kanssa.

Se olisi mahtavaa.

Minä uskon, että huutaminen on hyvästä. Uskon, että kaikilla on oikeus vapaaseen, ihmisarvoiseen älämölöön. Koska nykyisellään huuto on merkki hädästä tai vihasta, äänen korottaminen puhdistautumismielessä on paheksuttavaa. Siitä en pidä.

Kuva: Uta Koegelsberger