Ihana Tampere

Oletteko ihmetelleet, miksi en ole enää valittanut Tampereesta?

No, tuskin olette, mutta kerron silti: koska täällä on ihanaa. Tämä on koti. Jee!

Enpä olisi uskonut, mutta totta se on.

Sopeutumiseen meni 1,5 vuotta. Ensimmäinen syksy oli saatanasta ja kevät juuri ja juuri siedettävissä.

Ei auttanut, kuinka muut hokivat, että onhan siellä kaikkea coolia. Hehkutus Pyynikin rannoista ja vohvelikahviloista ei lohduttanut tippaakaan, kun pillitti loskasateessa. Kaikki tuntui ihan rumalta, oudolta ja väärältä.

Muutos tapahtui vasta, kun hyväksyin, että täällä ollaan, halusin tai en. Oli pakko lopettaa odottamasta, että elämästäni tulee omannäköistä. Päätin olla itseni näköinen vaikka hampaat irvessä, ja olla onnellinen myös paikassa, jossa en tahtoisi olla.

En kuitenkaan vieläkään usko, että pelkkä asenne ratkaisee, vaan etenkin käytännön juttujen helpottuminen auttoi.

Kuristava olo kutistui, kun kavereista tuli ystäviä. Se häipyi raivolenkeillä ja vaaleanliiloilla neilikoilla, joita aloin ostaa murehtimatta, että ne kuolevat viikonlopun aikana. Kun tuli asioita, joita ei ole muualla.

Kaupunki ei muuttunut miksikään, mutta minä muutuin.

Sen myötä seuraava syksy oli jo oikein mukava, ja tämä kevät on ollut pelkkää hymyä ja hyppelyä. Nyt voin sanoa vilpittömästi olevani onnellinen.

Tampere on kiva kaupunki ja täällä on kiva olla.

Tämä kirjoitus on omistettu isosedälleni Jyrkille. Koko täällä asumiseni ajan hän on toivonut, että kehuisin vähän hänen kotikaupunkiaan. Viimein voin ylpeänä toteuttaa blogini uskollisimman lukijan toiveen.

Kuva: Tero Ykspetäjä