Ilmainen terapia
Maailman paras terapia on löytynyt: ulkomaalainen kuuntelija.
Lojuin kesäyönä hostellin sohvalla, vieressäni brittipoika, joka oli helteen ja viinin ramaisema. Nuokuimme ja höpisimme niitä näitä.
Poika halusi kuulla suomea, ja siitä jotenkin se lähti.
En enää edes muista, mistä kaikesta mahdoin höpistä: suruista, pettymyksistä ja peloista nyt ainakin. Huonoista hetkistä, inhottavista ihmisistä. Asioista, jotka on kertonut aiemmin jollekulle, muttei koskaan kenellekään kerralla.
Aluksi tuntui, että miten tuo ei voi tajuta kaikkea äänestäni, että pian tapahtuu pocahontasefekti ja kusessa ollaan, mutta ei.
Poika kuuli kaiken, muttei tajunnut mitään.
Vaikka sanoin ääneen kaikki mustimmat pisteeni, toinen vain nyökytteli unisena ja kehoitti jatkamaan. Mikään ei shokeerannut, ei herättänyt sympatiaa tai sääliä. Toinen vain oli kuin lukukoira Björne.
Nyt Lontoon kaduilla tallustaa kiharatukkainen, nallennäköinen poika, joka kantaa kaikkia murheitani.
Ja jollain tapaa maailma on eri, sävyn verran keveämpi.
Kuvat: Sean Marc Lee