Kuinka paljon on vähän
”’Home is any four walls
that enclose the right person.”
Asun yksiössä, jossa on sopivasti tilaa yhdelle ihmiselle.
Niin kuvittelin ennen.
Vielä Hampurissa ihmettelin, kuinka intialaiset, pakistanilaiset ja costaricolaiset kämppikset saattavat kestää solukämpassä, jossa vessa ja keittiö täytyy jakaa.
Pikkujuttu, sillä Lvivissa poikakolmikko vuorotteli niin, etta jokainen yöpyi vuorollaan olohuoneessa. Omia, pysyviä huoneita ei ollut.
Kiovassa sekin tuntui jo hyvältä idealta, kun kuulin, etta ystäväni Anna jakaa yksiön veljensä kanssa. Vuodesohvan oikea puoli kuuluu siskolle, vasen veljelle.
Ja kas, kun pääsin Bukarestiin, jokainen aiemmista asunnoista alkoi vaikuttaa luksukselta. Täällä asumisratkaisu nimittäin on neljä poikaa, kaksi kerrossänkyä, yksi pieni huone.
Suhteellisuudentajuni on kolissut ja kovaa.
Nyt tuntuu utopistiselta ajatella, että minun kotini on yksin minun. Tiskini, lehtipinoni, pölykoirani – minun, minun, minun. Ihan naurattaa.
On kuitenkin ollut helpottavaa tajuta, ettei vaatimaton asunto tarkoita kurjuutta. Vaikka minä näen asunnossa yksityisyyden puutteen, ahtauden ja lian, toinen näkee siinä kodin.
Hampurilainen arvostaa omaa huonetta, lvivilainen sitä, että edes toisinaan saa nukkua suljetun oven takana ja kiovalainen sitä, ettei kämppis ole muukalainen.
Ja kerrossängyssä punkkaava bukarestilainen, hänestäkin asuntolassa on mukavaa. Asuuhan siellä myös tyttöjä.
Sitaatti: Helen Rowland / Kuvat: Fabre de Marien & Architizer,