Lohdutatko itkevää?

Lentokentällä nainen purskahti itkuun.

Hän istui pieni poika sylissään ja vapisi lohduttomasti.

Ihmiset näyttivät hämmentyneiltä, minäkin. Ei tehnyt mieli tuijottaa, mutta ei myöskään kääntyä tylysti pois.

Kun ihmisiä alettiin päästää koneeseen, mutta nainen vain jatkoi itkemistä, menin viereen istumaan ja kysyin, onko kaikki hyvin.

Ei ollut.

Nainen oli saanut juuri kuulla, että hänen isänsä on kuollut.

Yhden lapsen äiti oli kotoisin Intiasta ja muuttamassa sinä päivänä Ruotsiin. Joten sen lisäksi, että hän oli juuri menettänyt isänsä, hän joutui kohtaamaan sen maailman laidalla ja vieraiden ihmisten keskellä. En voi edes kuvitella, miten hirveää se on.

Ei siinä voinut muuta kuin halata ja kuunnella. Sanoista ei ollut mihinkään.

Vielä viikonkin jälkeen sydäntä kivistää ajatella, etten olisi mennyt kysymään naisen vointia. Ettei kukaan olisi mennyt.

Siksi uskon aiempaa vahvemmin, että itkevää pitää auttaa, tuntui se miten kiusalliselta, oudolta tai vaikealta tahansa.

Itse olen saanut kahdesti lohtua ventovieraalta.

Kerran voinnistani huolehti teinityttökaksikko, joka kaipasi röökiä, toisella kertaa alkoholistiporukka, joka halusi piristää nättiä, mutta meikkinsä sotkenutta neitiä. En unohda ikinä, miltä huolenpito tuntui. Se oli ehkä hieman nyrjähtänyttä, epäpyyteetöntä ja hassua, mutta tärkeintä oli, että joku välitti.

Siksi mielestäni itkevän auttamisen pitäisi olla itsestäänselvyys. Liukkaalla kaatunut nostetaan ylös, lastenvaunuille avataan painava ovi ja eksyvälle neuvotaan oikea suunta. Ei vollottajan auttaminen ole  sen konstikkaampaa, tai ainakaan se ei saisi olla.

Sillä jos ei halua puhua, voi edes tehdä maailman kauneimman eleen, ja tarjota nenäliinan.

Kuvat: Astronomy Blog