Maailmankaipaajat

Olen aina inhonnut ihmistyyppiä, joka ruikuttaa Suomi-vihaansa ja tahtoo päästä pois, ulkomaille, tarpeeksi kauas. Tai inhosin, kunnes minusta tuli samanlainen.

Viime vuodesta kului reilu kolmannes ulkomailla ja se oli mahtavaa. Nyt kevät on ollut yhtä kärvistelyä. Kun pitäisi odottaa pääsykoetuloksia innosta vapisten, olen kauhusta jäykkä. Vaikka tahdonkin kyseiseen kouluun, en tahdo sen oheistuotteita: vähintään kolmea vuotta Suomessa, silloin tällöin minilomaillen. Tahdon vaihtoon. Tahdon ulkomaille. Tahdon kansainvälisen uran ja kosmopoliitin miehen. Tahdon pohjoismaalaisen rauhan, keskieurooppalaisen ympäristön ja eteläisen elämänasenteen.

On niin pelottava ajatus, ettei niitä ehkä saakaan. Pahimmassa kauhuskenaariossa asutan suurperhettäni lähiössä ja kerran hallituskaudessa piipahdan Rivieralla, silloin tällöin nössöllä kaupunkilomalla Wienissä.

Anu Partasen kolumni uusimmassa Imagessa ei lievitä pelkoa. Hän puhuu siitä, miten kansainvälisiä nuorena ollaan. On erasmusta, etäsuhteita ja maailmankansalaisuutta. Tuttu juttu. Omassa ystäväpiirissä ensimmäinen kunnon aalto ulkomaille käynnistyi vuosi sitten, kun kaveripiiri jakautui opiskelemaan Britteihin ja Skotlantiin, kiertämään Kaakkois-Aasiaa tai ruskettumaan Australiaan.

Jossain vaiheessa Partasen mukaan kaikki kuitenkin muuttuu, ja kaukaiset asukkaat ottavat paluulipun kotimaahan. Aikaista miettiä, mutta en tahtoisi. 

Elän kenties kuplassa, eikä muualla Suomessa meno ole tällaista. Ehkä muualla on tavallisempaa, että täällä opiskellaan ja pysytään. En tiedä. Ehkä muualla, tai muilla, ajatus Suomeen jäämisestä ei ole yhtä kokonaisvaltainen ja kalvava. Minulle ja muille rassukoille se on. Kun maailma on niin iso, niin kiehtova ja niin täynnä vaikka ketä, täällä sitä sahaa samoja kortteleita viikosta toiseen.

Ehkä tämä kaipuu ja vimma on vain jokin ikäkausisidonnainen vaihe, joka kuuluu käydä läpi siinä missä runotyttöys ja maailmantuska. Ehkä kymmenen vuoden viuhahdettua on jo antoisaa hehkuttaa Suomen koulujärjestelmää, joukkoliikennettä ja muita tavanomaisuuksia.

Vielä en tahdo.