Mikä on mun, on myös sun

Ystävä oli kylässä, kun lavehdin vaatepinoa.

Hän katseli puuhaa tovin ja kommentoi, miten minulla on niin paljon uusia vaatteita. Aloin nauraa. Minulla? Tyypillä, joka ei ikinä osta mitään? Sitten hoksasin. Kun katsoin pinon kymmentä vaatetta, niistä kuusi oli jonkun muun vaatekaapista lähtöisin.

Lainaaminen on parasta.

Viime viikkoina olen jakanut kamaa pois maanisesti. Muuton tieltä sohva matkusti kaverin olkkariin, lasit kommuunin astiasekasoppaan. Eronneelle yliopistotutulle päätyi puolet irtotavaroista ja ystäville monta kassia vaatteita, joista halusin hetkeksi eroon. Ennakkotehtävät ystävä viimeisteli macillani.

Itse olen taas saanut iloa etenkin kaverin fiinistä juhlamekosta ja polkupyörästä, joita en olisi muuten ikinä hankkinut. Kun ystävän oli lomalla, vietin vapaaherrattaren elämää tämän Töölön-kodissa.

Tavaroiden väliaikakotiutus on niin fiksua. Se on kivaa, ekologista ja piristävää.

Ihan kaikkein rakkaimpia juttuja en tietenkään tuuppaa muille, mutta miksi tuuppaisin? Riittää, että laitan eteenpäin lahjaksi saadut kipot ja vanhat kirppisaarteet, joista en raaski luopua, mutta joita en myöskään jaksa katsoa kotona.

Vaatteita viikatessa kylässä oli myös ystäväni poikaystävä. Hän sanoi, ettei ole ikinä lainannut yhtään mitään. En tiedä, onko se enemmän tyypillistä pojalle vai vain tavaroistaan tarkalle luonteenlaadulle, mutta aika sääli se ainakin on.

Siis lisää lainauskulttuuria, sanon minä.

Esimerkiksi sellaista kuin Puutalobabyssa.