Miksi matkustaminen yksin on niin kamalaa

Reissuun lähteminen yksin on sadistisinta, typerintä ja parasta, mitä ihminen voi keksiä.

Ensimmäisen kerran jouduin omaan seuraani Laosissa. Minun piti valita, lähdenkö pyöräilemään tuhat kilometriä kahden pyöräilijän kanssa vai jatkanko yksin kevyttä matkaa rannikolle. Ei sitä voi oikein valinnaksi edes kutsua.

Matkafoorumit lupailivat, että tästä se lähtee: yksin tapaat enemmän ihmisiä, kauniimpia paikkoja, olet uskottavampi travelleri ja kaikin puolin parempi ihminen. Pah.

Totuus kuuluu: yksin matkustaminen on aivan hirveää.

Turbulenssissa kukaan ei pidä kädestä eikä keskiyöllä Phnom Phenissä apuna ole kuin kolmen sanan motokuski. Yes, thank you, hello. Kukaan ei opasta jännittävimmille klubeille tai snorklausrannoille, puhu puolestasi ranskaa tai kanna rinkkaasi, kun nukuttaa.

On rasittavaa olla aina se, joka etsii bussin, etsii hostellin, etsii seuraa, etsii paistettuariisiäjakasviksia. Tympii, kun ei ole ketään, kenen kanssa salaa arvostella muita ihmisiä, tai ketään, jota terrorisoida kahdeksan tunnin bussimatkalla.

Kun Koh Makin saarella sandflyet purivat  jalkani turvonneiksi ja hyttysverkkoon törmäili pingispallon kokoinen lentoörkki, kirosin itseni ja tein pyhän lupauksen, etten enää koskaan, siis ikinä koskaan matkusta yksin.

Kului puoli vuotta. Löysin itseni Lissabonista, seuranani vain ensimmäisen yliopiston hylkäyskirje. Ulisin tunteja ikkunasyvennyksessä ja soitin äidille, että tahdon kotiin. Kului taas hetki, ja taas huomasin nyyhkiväni nälkäisenä, viluisena ja ilman yöpaikkaa, tällä kertaa Berliinin Warschausstrassella. Huoh.

Miksi? Mikä piru minut sai kerta toisensa jälkeen, kaikesta kurjuudesta huolimatta, lähtemään matkaan yksin? Sen kerron vasta ensi kerralla, jottei tämäkin kirjoitus vesittyisi matkafoorumeiden kaltaiseksi imelyydeksi.

Lisää keskustelua aiheesta: Pallontallaajat

Kuva: Laos syksyllä 2010, linnunlaulun aikaan. Bussimatkan kesto 32 h.