Minä, matikkanörtti

Minulla on ikävä, joka ei laannu.

Kaipaan matematiikkaa.

Se on rakastettu, josta en pääse yli. Yläasteella aine ohitti valinnaispäätöksessä ranskan, leivonnan ja voimistelun, ja lukiossa en edes harkinnut putken katkaisemista.

Matikka on kivaa. Matikka on älykästä. Matikka on hauskaa. (Sana matikka tosin ei, mutta ei takerruta siihen.) Tämä on ehkä aika nössöä, mutta tosi nörtti ei häpeä. Hän kantaa henkiset rillinsä ylpeästi.

Kouluvuodet olivat ihanaa aikaa, kun laskemista oli parhaimmillaan päivittäin. Sen jälkeen olo on ollut vaillinainen ja orpo. 3B ja sudokut eivät vain riitä ainoaksi yhtälöksi.

Mutta voiko matematiikkaa harrastaa aikuisena?

Tietenkin voisin hamuta takaisin Pyramidi-kirjat, jotka setelinkuvat silmissäni kippasin Jameraan heti lakkiaisten jälkeen, mutta matikassa juuri yhteisöllisyys on jutun juju. Soolona piiperrys on ok, mutta suurimmat kiksit saa, kun paukuttaa porukassa.

Yliopiston kurssit, kuten regressioanalyysi, lineaarialgebra ja usean muuttujan integraalilaskenta, tuntuvat hieman liian hc:lta. En oikein näe tilannetta, jossa matematiikan opiskelijat ja minä, ventovieras, istuisimme kotoisassa puheensorinassa ja korjaisimme toistemme tehtäviä. Vaikka pidän matematiikasta, en ole siinä satumaisen älykäs. Kaipaan kaltaisiani, tasoisiani laskijoita, joiden kanssa treffailla kuin suunnistuskerholaiset tai alastonmallipiirtäjät.

Mistä sellaisia löytää?

Helvetin kallis laskimenikaan ei ole valmis luovuttamaan.

Kuvat: Paul Barbera