Olisinko sittenkin halunnut palata?

Isoisäni äidin kuolemasta on nyt kymmenen vuotta.

On tullut aika valita. Isomummini asui ihanassa puutalossa, joka yhä on suvun hallussa. Viime käynnistäni on kuitenkin kulunut jo samainen vuosikymmen. On pelottanut.

Muistan, miten jyrkiltä tuntuivat portaat, miten suuri ja hurja oli vintti, miltä tuoksuivat Nakke Nakuttajat ja valkoinen pitsipeitto.

Muistan tarkasti esineiden paikat, korulipaston ja kiikkustuolin, ylähyllyn, jonka päärynäkarkkeihin sai kurottautua tuolin avulla, kun lautanen oli tyhjä.

Muistan sinisen saavin, johon pelkäsin hukkuvani ja valtavan omenapuun, josta en koskaan pudonnut.

Tahtoisin palata. Tahtoisin uudelleenpyörittää muistodiat, palata hetkeksi polkkatukkakesiin ja vastaleikattuun nurmeen. Mutta entä jos nostalgian sijasta mummolassa iskeekin iholle pettymys: noinko pieni oli keittiö, näinkö vaatimatonta kaikki?

Mitä siis tehdä? Varmasti moni on joutunut samankaltaiseen valintatilanteeseen, eli pyydän, avatkaa sydäntänne. Onko lohdullisempaa jättää muistot muistoiksi, vai astua pirttiin ja ottaa vastaan se mikä tulee?

Kuva: Terje Risberg