On ihanaa olla kotona

 

”Ei aina tarvitse kysellä, joskus saa vain kiittää.”

 

Lause, että ilman pahaa ei olisi hyvääkään, on outo.

Se on hölmöläisen viisautta. Jos aina olisi hyvää, olisi aina myös onnellinen, ja minun korvaani se on kuulostanut toimivalta diililtä. Tähän asti.

Nyt jo huudatte: tiedetään, tiedetään. Seuraavaksi tyyppi jeesustelee sillä, miten ihmeellisesti onkaan oivaltanut uusia asioita, ja lässynlää. Säästän teidät jaarittelulta, ja menen suoraan imelyyksiin: on ihanaa olla kotona.

Kun kävelin yöllä suloisesta baarista yli Sturenkadun siltaa ja ympärilläni ihmiset nauroivat, syreenit kukkivat ja linnut lauloivat, olisin voinut itkeä helpotuksesta. Tuntui, kuin olisin herännyt painajaisesta. Saapunut kotiin.

Muistanut, ettei onni ole pelkästä itsekurista kiinni.

Rakastan pitkiä lenkkejä meren tuoksussa. Olen onnellinen, kun saan herätä kahvin tuoksuun, rutistaa unohtunutta ystävää ja olla elossa mutkattomalla tavalla.

Arvostan aivan absurdeja asioita: sitä, että tiedän, minne kadut johtavat ja missä talossa kukin asui lapsena.

En yritä väittää, että pelkkä kaupunki tekee onnen. Kun asuin täällä, sekaan mahtui paljon tylsiä, harmaita ja ahdistavia päiviä. Poissa ollessani vain tajusin, kuinka kohdillaan suuret linjat ovat. Kun tajusin, miltä tuntuu olla ulkopuolinen, tajusin myös, miltä tuntuu olla kotona.

Joten sen sijaan, että enää vihaisin tuskaista kaukovuotta joka solullani, olen sille kiitollinen, ensimmäistä kertaa. Olen kiitollinen kaikesta pahasta.

PS: Tajusin, että Hki–Tre-otteluni on muodostunut jo pieneksi jatkokertomukseksi. Tässä siis aiemmat syksyn, talven ja kevään osat, olkaa hyvä.

Sitaatti: Aino Kemppainen